"Herra Jumala! mihin ne niin?"
"Tuohon Lampokoskeen, ei tästä kovin kauvas. Olivat parkkilastia lähteneet laskemaan tänne Suituan niskaan. Tiedättehän, parkkilasti on korkea, jos korkea ja heilakka, jos heilakka niin kevättulvaisen kosken nujerrellessa ja röyhyytellessä venettä sinne tänne ylös ja alas, oli lasti horjahtanut toiselle laidalle. Silloin yksi humpsaus, vene kumoon ja miehet suinpäin parkkikerppujen sekaan lorakkoon, jossa kosken kuohu nieli syvyyteen, kuin sannan jyväset mereen. Vetelä on vesi varaksi tyynelläkin, vaan vielä vetelämpi se on koskessa".
"Hyvä Isä sentään… Lähtivätkin pyhänä, vieläpä suurena juhlana. Se oli kai Jumalan rangaistus pyhätyöstä… Voi voi sentään, että ihmiset eivät ajattele Jumalan lakia rikkoessaan, mitä perästä seuraa", sanoi rovastinna ja tummissa kasvoissa näkyi kauhistuksen väreitä.
Jokilahden emäntä punalti päätään näyttääkseen jyrkästi vastustavan mielensä rovastinnan päätelmälle ja sanoi: "Eipä se nälkä katso pyhää, eikä arkea. Silloin juuri aukesi venekulku, niin täytyi lähteä hakemaan henkieloa, kun perheet olivat nälkään kuolemassa, eikä kukaan voinut toistaan tulesta auttaa".
"Niin, eläs ollakkaan. Kuusi vuotta sitten … sehän oli yleinen nälkäaika. Se on totta se. Täytyyhän sitä hengen hädässä".
Puhe vaikutti Kaisaan, että uudet kyyneleet rupesivat vierimään kasvoille, vaikka hän ei tiennytkään minkätähden ne tulivat, mutta ei kuitenkaan niitä voinut pidättää vaikka tuntuikin häpeältä itkeä rovastinnan vieressä istuessaan. Kun hän ei voinut kieltää itseään, niin nykäsi päähuivinsa kasvoilleen, painoi sitä käsillään kasvojaan vasten ja hyrski että koko ruumis tutisi.
Rovastinna taputteli nyt Kaisaa olkapäähän ja lohdutteli: "No jälelle jäänyttä kiveä ei saa ruveta katsomaan. Olkaa nyt huoletta te voitte tulla minun ensimäiseksi ystäväkseni. Puhun tästä rovastille ja rovasti kun on niin ahne raamatunselitysten pitäjä, se vaikkapa on semmoinen rintatautinen raihnainen ja räkänen niin se vaan kiertelee kylissä raamatunselityksiä pitäen. Se sielunhoito se on meidän rovastin a ja o alku ja loppu, ensimäinen ja viimeinen. Niin, ehkä ensi viikolla tulemme käymään siellä. Minä haluan nähdä teidän lapsiannekin, uskon että teillä on sieviä lapsia… Tehkäähän nyt siellä toukojanne ja valmistautukaa kaikinpuolin hyväksenne käyttämään tätä varhaista, kaunista kesää. Ajatelkaas, kuinka suuret lehdet ovat jo puissa toukokuun kolmantena päivänä. Katsokaas miten tuomi jo kukan alkuja luo. Oi kuinka ihana todellakin on tämä kevät. Ei ole suruun syytä. Ilosta ja tyydytyksestä nyt puhuu luonto".
Tämän sanottuaan rovastinna laski kätensä Kaisan olkapäältä alas, nousi seisalleen, ja päästäkseen Kaisasta erilleen, ojenti lyhytsormisen turpean kätensä Kaisalle, johon Kaisa tuipasi ohuen kätensä vaikka siinä mielensä hämmennyksessä ollessa ei tajunnutkaan mitä se merkitsi ennenkun rovastinna lisäsi: "Hyvästi nyt. Viekää lapsillenne minulta, tuntemattomalta ystävältä terveisiä".
Kaisan kasvot olivat taas kyynelistä vapaat, vaikka näkyikin niissä niitten tuhraamia kuivuneita läkkiä. Olisi tuntunut lystiltä vielä viipyä niin ystävällisen rovastinnan luona, mutta kun huomasi, että rovastinna muitten kiireitten tähden tahtoi hänestä päästä, niin lähti ulos ja mieli oli niin täynnä hyviä toiveita, ettei osannut rovastinnan viimeiseen sanaan: "me tulemme ensiviikolla käymään teillä", sanoa vastineeksi mitään. Kumarteli ja niijaili vaan moneen kertaan vielä ovessa mennessäänkin, ja kyynelten tuhraamissa kasvoissa näkyi sydämellinen tyytymys.
Jokilahden emäntä näki nyt hyväksi vieläkin Kaisan puolesta sanoa jonkin sanan. Ja ennen kun rovastinna kerkesi istuutuakkaan jälleen, nousi emäntä seisalleen ja entistään asiallisemman näköisenä lähestyi rovastinnaa.