Sen sanottuaan jäivät kuitenkin äänettöminä kuuntelemaan, josko tuo ei kuitenkaan niin pahasti liene. Mutta mäntyisen kankaan harjulta kuului vaan pakenevain askelten jytinä ja risujen ruske ja tappelutantereelta kuului katkera, samakka voivotus ja epämääräisiä sanoja: "Suuri Jumala, ota, ota viimeinen henkeni. Rakas Jeesus, ota viimeinen henkeni. Pyhän nimesi tähden, ota tämä murhattu henkeni. Ota, ota pois tämä murhattu henkeni!"
Sitten kuulosti, että valittaja joutui suulleen maahan, sillä ääni rupesi kuulumaan kuni maan läpi ja kohta sammui aivan kuulumattomaksi.
Pojat vielä pitkän hetken kuuntelivat äänettöminä ja aivan vapisivat kauhistuksen tunteesta.
Kissalan Aapeli viimein sanoi: "Se oli Iivari, joka murhattiin. Voi
Jumala sentään. Nuori, riski, köyhäin vanhustensa turva…"
"Iivari se oli, kyllä sen kuuli noista viimeisistäkin voivottavista äänistä, että Iivarin ääni se oli."
"Niin se oli."
"Niin se oli", kuului poikain joukosta vapisevat sanat.
"Mutta mitä tekisimme, menisimmekö paikalle?" sanoi pappilan renki, Esko. "Hakisimme tuolta talon rannasta venheen ja ottaisimme tästä suunnan yli joen, sillä tuolta sillan kautta kiertämällä emme sitä pimeässä yössä löytäisi. Tästä kun suoraan menisimme tuonne joen rantaan ja siitä menisimme maalle ja rintamaan kohoaisimme tuonne kankaalle, niin siitä se löytyisi. Se on aivan lähellä tuossa jokitörmän niskoilla… Mitä teemme, lähdemmekö?"
"Ei velikulta me lähdetä, en ainakaan minä lähde", sanoi Sankkolan
Matti.
"En minä, en minä, en minäkään lähde", kuului kaikkien poikain suista sanat: "Mutta mitäs tekisimme? Jotakin kai pitäisi tehdä. Sanoisimmeko vaan konstaapelille", kuului Eskon alakuloiset sanat.