Tämän tietäessä valtasi outo tunne piispankin tämän sattumuksen johdosta. Mutta siitä hän ei ollut tietävinään, sitä enemmän näytti vaan syventyvän tehtäväänsä. Ytimiä myöten kuitenkin viilsi joka kerran kun kuului esiinhuutajan kaikuva ääni kun se pirtin portaalla pirtissä pidettävään poliisitutkintoon aina nimeltään huusi yhden kerrallaan niitä, jotka olivat haastamalla tilaisuuteen kutsutut.
Kun piispa oli saanut varsinaisen tutkimuksensa suoritetuksi, niin nyt kirkkoraadin jäsenten ja pappien kanssa ruvettiin keskustelemaan seurakunnan tilasta, miten ne ovat olleet ennen ja nyt. Tehtiinpä selkoa aivankin pikkuseikoista, joitten luultiin olevan syynä seurakunnan nykyiseen rappiotilaan.
Rovasti sai nyt tilaisuuden kertoa mietteensä asiasta aivan mielensä mukaan ja juurta jaksain samaan tapaan, mutta monta kertaa perinpohjaisemmin ja pienimpiäkin pikkuseikkoja myöten, kun mitä hän oli siihen piispalle annettavaan kirjaansa kirjoittanut. Tämän kertomuksen kaikki kirkkoraadin jäsenet yhdestä suusta tunnustivat oikeiksi sanomalla: "Niin se on, niin se on. Kyllä se niin on".
Tässä ei ollut piispalla muuta vaivaa kun nyökäytti suurta lihavaa päätään merkiksi, että kyllä hän kuulee ja ottaa huomioon jokaisen sanan. Ei vielä silläkään aikaa, kun rovasti oli toisessa huoneessa rykimässä, piispa puhunut mitään, sillä hän arvasi olevan rovastilla vielä sanottavaa. Niinpä olikin. Rykimästä tultuaan rovasti kertoi miten hän ihan seurakuntaan tultuaan otti sielunhoitoasian lujille, rupesi pitämään raamatunselityksiä kaikkialla ja miten hänen toimestaan Pekan Kyösti Vegeliuksen postillan avulla pitää myötään hartauskokouksia pitäjän kaikilla suunnilla ja miten lahkolaisetkaan eivät ole päässeet pesimään tässä seurakunnassa. Ja että kaikesta tästä kylvöksestään hän ei ole saanut nähdä muita hedelmiä, kuin paljaita ohdakkeita ja pisteleviä orjantappurapensaita.
Tämän sanottua näpisti visuun, harmaat syvään vajoneet huulensa siten näyttääkseen, että hän ei tahdo läheskään kaikkia puhua, mitä hän on tehnyt ja jonka kertominen kuulustaisi omalta kiitokselta.
Nyt tunsi piispa olevan hänen vuoronsa jotakin sanoa. Hän pani lihavan päänsä hieman kallelleen ja alkoi: "Aina siitä asti, kun vihollinen sai kylvää okdakkeensa ihmiskunnan nisukylvökselle, on rikkaruoho ollut herkempi nousemaan näkyville kun oikea oras. Mutta työ ei ole siltä turha. Kunhan vaan on hoidettu hyvin, kynnetty syvään ja äestetty pehmeäksi, että siemenen ei tarvitse langeta kivistöhön, eikä tien oheen, missä kaikenlaiset kulkijat niitä polkisivat, niin lopulta on oikea oras varttuva ja tuottava satakertaisen hedelmän. Tätä paitsi ei puutu esimerkkiä siitäkään, että missä mitä jyrkimmin asetutaan pahaa vastaan, niin sitä suurempana ja voimakkaampana hallitsijana se näyttäytyy. Jota vastaan siellä missä ei taistella pahaa vastaan ei luonnon silmillä nähdä sitä olevankaan. Täytyy olla hengen silmät näkemään sen töitä ja vaanimaan, ettei se saisi muuttua valkeuden enkeliksi kuten se useimmassa tapauksessa esim. lahkolaisten muodossa muuttuukin. Sen tähden täytyy opettajan olla varustettuna hengen miekalla ja sauvalla. Hengen kaksiteräisellä miekalla ja lain ankaralla sauvalla lyömään sudet, karkottamaan karhut, olivatpa ne pukeutuneet vaikka kameelin villaiseen pukuun."
Rovasti omisti näistä piispan sanoista täydellisen kiitoksen ja sai lisää vettä myllyynsä niin jatkoi: "Sitä mieltähän minä olen ja luulen noitten arvoisien kirkkoraadin jäsenten olevan, että on saatava joku rangaistuslaitos kirkon yhteyteen, kuten ennen oli jalkapuu ja mustapenkki. Sillä tämä kirkkoraadin eteen kutsuminen on vaan narripeliä näille pahimmille rivoille. Vaan jos vänättäisiin esim. mustaan penkkiin, tai jalkapuuhun, tai johonkin samantapaiseen häpeä paaluun, niin sen luulisin tepsivän. Eikös niin, arvoisat kirkkoraadin jäsenet, ole teidän mielestänne?"
"Kyllä se niin on, niin se on kyllä, se voisi olla paras keino, kyllä se niin on", kuului kirkkoraadin jäsenten yhteinen myönnytys.
Nyt piispa nyhjäytti paksua ruumistaan istuessaan salin hyllyvällä sohvalla ja tapansa mukaan virallisella tavalla lausui: "Mutta penkki ja jalkapuurangaistus on meillä jäänyt. Mutta meillä on kaksi lakia, kirkkolaki ja maallinen, yleinen laki. Nämä kumpanenkin ovat meidän kädessämme, että pienimmästä rikoksen vivahduksestakin joutuu tavallinenkin talonpoika rangaistukseen, sitä enemmän tunnetut rivot, jos vedämme lain eteen. Tunnettuja rivoja täytyy meidän vetää lain eteen pienimmistäkin ilkitöistä. Jumala on säätänyt lain pahoille rangaistukseksi ja hyville kiitokseksi. Lain rautavitsalla täytyy meidän niitä ruoskia, jotka sanasta paaduttavat vaan itsensä, eivätkä tottele. Ilman armoa, ilman pienintäkin armon osotusta täytyy meidän ruoskia tottelematointa kansaa, silloin kun meillä on vitsa kädessämme. Sen kun teemme, niin ennen pitkää saamme nähdä, että paha on maasta kadonnut ja silloin tarvitsemme ainoastaan evankeliumia, suloista, yrttisekaista palsamivoidetta, voidellaksemme niitä irvistäviä haavoja, mitä lain ruoska on aikonaan synnin rangaistuksena viiltänyt syntisiin runkoihin".
Nämä viimeiset lauseensa lausui piispa hyvin lämpimällä tavalla, joten kirkkoraadin jäsenet vieläkin enemmän sydämmensä pohjasta mukauttivat: "Kyllä se niin on, kyllä se niin on. Hyvin ymmärrämme, että kyllä se niin on."