"Enhän minä, hyvä Anni, sano kuka minulle on ilmoittanut. Ja vihojako te sitte pelkäätte, enhän minäkään niitä pelkää."
"Teilläpä on laki, jolla pakotatte virkapalkkanne maksajat maksamaan saatavanne, vaan minulla on ainoa tavara-aittanani ihmisten hyvä tahto. Sentähden en tahdo lukita sitä ainoaa aarrettani vihoittamalla ihmisiä, jotka minulle eivät ole mitään pahaa tehneet." Näissä Annin viimeisissä sanoissa kuului jo lujuutta, vaikkapa niitä sanoessaan Anni tunsi itsensä vapisevan.
"Ja ihmisten vihan tähden te ette siis tahdo palvella Jumalaa. Eikö tämä ole jo kauheaa", sanoi rovasti ja nyökytti päätään.
Tähän ei Anni enää vastannut mitään, nousi seisalleen ja lähti ulos eikä palannut, vaikka rovasti käski vielä istumaan. Mutta Anni tunsi koko olentonsa nyt vapisevan pahasta omastatunnosta kun oli rovastille sanonut koko seurakunnan olevan riettaalla arennilla ja kertonut ihmisten puheita. "Se on totta, että kun pirulle antaa yhden sormen, niin se vie koko käden, mutta minun kättäni ei vie niinkuin luulee… Ei vie, ei vie", sanoi Anni itsekseen ja päätään punutteli seisoessaan pappilan porstuassa. Mutta nyt muisti kuitenkin, että hänellä on se poikansa muuttokirja saamatta, jonka tähden täytyi kiirehtiä takasin kansliaan ennenkun rovasti kerkiää tulla pois.
Nyt nähdessään Annin palaavan takasin, rovasti ihastui ja luuli omantunnon pakottaneen Annia tulemaan. Mutta Anni jo ovea kiinni vetäessään sanoi: "pyytäisin nyt sen poikani Jussin muuttokirjan, jota juuri tulin hakemaankin."
Rovasti hymyillen rupesi sitä valmistamaankin, mutta sitä valmistaessaan mietti mitä hän nyt tästä päästyään Annille sanoo ja ajatteli oikein lämmittävänsä Annin sydämmen ja sentähdenkin käski Annia istumaan.
Anni ei kuitenkaan istunut, seisoi vaan oven pielessä ja hengitti niin hiljaa, että sydämmensä lyönnin kuuli korviinsa. Ja kun sai sen muuttokirjan näppiinsä niin rupesi vetäytymään oveen. Silloin rovasti rykäsi, vilkasi puoli hätäisen silmäyksen Anniin ja sanoi: "Istukaa nyt vielä, minulla olisi teille sanomista.
"Mitä teillä olisi", virkkoi Anni pitäessään jo lukon kahvasta toisella kädellään kiinni ja toisessa kädessä riippui se paperi, minkä yhdessä nurkassa näkyi Jänislahden kirkon kuva.
Rovasti huokasi syvään ja erityisellä painolla sanoi: "Minulla on sanomista teidän kuolemattoman sielunne ijankaikkiseksi hyväksi."
"No sitte vasta," sanoi Anni punahtuen ja meni.