Suntio hieman tyrmistyi ja jäi hetkeksi ajattelemaan, mutta kun ei tuntenut vastaamattakaan pääsevän piispasta erilleen niin sanoi: "Eipä ole oikein hautain kautta käydä asioihin, jotka ovat olleet ja menneet."
"En vieläkään ymmärrä mitä tarkoitatte hautain kautta käymisellä."
"Tarkoitan sitä, että tulisimme puhumaan vainajista."
"No niin. Mutta sanoohan sananlasku, että totuus ei mätäne haudassakaan. Se tarkoittaa sitä, että kukaan ei voi totuutta vääryydellä viedä hautaan ja kätkeä sitä sinne. Totuus on kumminkin nouseva näkymölle ennen tai myöhemmin."
Suntio jäi taas ajattelemaan ja mietti mitähän urkkimista tämä nyt on, mutta hetken perästä sanoi: "On se totta sekin. Olen minäkin ijälläni nähnyt monta sellaista esimerkkiä, että ajan pyörteistä selvittäytyy totuus näkyviin omalla voimallaan, mutta usein kuitenkin ilmestyy se liian myöhään."
"Niin… Valitettavasti… Mutta totuus on silloin kuitenkin näyttänyt voimansa ja sehän onkin totuuden voiman ijankaikkinen tarkoitus ja tehtävä, taistella vääryyttä vastaan ja voittaa se. Niin oli se aikojen alussa ja niin on se vielä tuomiopäivänäkin, jolloin vääryys saa totuudelta viimeisen iskun… Mutta puheemme valtautui yleisiin asioihin. Tarkoitukseni oli vaan puhella tämän seurakunnan nykyisestä tilasta. Valvoin illalla myöhään ja nautin tästä Pohjolan valoisasta, ihmeen kauniista ruusuhohteisesta kesäyöstä. Mutta ei kuulunut kylältä mitään sellaisia laulun loilotuksia, ei tanssikemuja, eikä mitään sellaista törkyä, kun viimein käydessäni, eikä rovastikaan eilen tiennyt kertoa mitään pahaa. Kuinka se on ollut mahdollista viidessä vuodessa tulla sellainen muutos?"
"Johan sanoin, että minkälainen kokki, sellainen rokka. Jos silloinen rovasti olisi teille sanonut, että tähän kaikkeen on hänen syynsä, niinkuin hän sanoi kuolinvuoteellaan, niin te olisitte paremmin ymmärtänyt rovastia, olisitte myöskin ymmärtänyt seurakuntaa ja seurakuntakin olisi ymmärtänyt teitä."
Piispan risaiset, lihavat kasvot punastuivat tämän kuunnellessa ihan korvia myöten, mutta hän koitti sitä salata ja kiirehti sanomaan: "Nyt todellakin sain vastauksen… Nyt ymmärrän… Juuri sellainen syy täytyy olla, sillä tuollaiseen seurakunnan kokokäänteeseen viiden vuoden ajassa ei riitä muut keinot."
Nyt piispa näpisti visuun paksut huulensa ja nyökytti suurta, raskasta päätään. Otti sitten pöydältä pienen matkaraamattunsa, selaili sen lehtiä, joissa näkyi tiheissä punaisella kynällä viivoitettuja lauseita, mutta ei hän niistä mitään nähnyt. Viimein hän pani sen raamattunsa kiinni, pani kätensä ristiin, laski ne ristiin liitetyt kätensä sen raamattunsa päälle ja hieman syvämielisenä sanoi: "Vai tunnusti rovasti Valkeavuori rikoksensa kuolinvuoteellaan."
"Niin hän teki. Kyllä hän teki perinpohjaisen katumuksen ja kaikilta on saanut anteeksi, ei kukaan muistele hänen vikojaan. Mutta kyllä hänenkin täytyi pohjaan juoda uudesta syntymisen katkera kalkki. Aivan hän kohti kurkkuaan huusi sielunsa tuskissa viimeisen yön. Mutta päivän valjetessa hän sai todistuksen synteinsä anteeksi saamisesta ja sitten hän riemuitsi kuin pieni lapsi. Sitten hän jo melkein huusi ilosta, vaikka ruumiin voimat olivat jo loppuneet ettei jaksanut kättäänkään liikuttaa."