Pappilan kartanoa rinnakkain kävellessä piispa sanoi: "Täydellisesti ymmärrän teitä, ymmärrän kaikkia Jänislahden seurakuntalaisia ja tunnustan, että syystä sain osakseni sen kansan ylönkatseen, minkä osottivat pakenemalla kirkosta. Mutta sen minä mielelläni kärsin kun se on syystä, vaikkakin eksytetystä syystä."
Sitten oli pitkän tuokion ääneti, näkyi miettivän, vaan sitten hän painavalla tavalla sanoi: "On kirjoitettukin ja totta se onkin, että vähä hapattaa suuren taikinan… Hyvin ymmärrän, että tämän seurakunnan kansa ei ole hallittava lailla ja lain voimalla, vaan se on hallittava teoilla."
Viimeisen lauseensa piispa lausui voimakkaalla painolla, tahtoi oikein painaa suntion mieleen, että hän on tunnustanut erehdyksensä jänislahtelaisille.
"Se on totta. Se on enemmän kun totta", vakuutti suntiokin ja päätään nyökytti sanojensa mukaan sanainsa vakuudeksi.
Nyt seisahtui piispa rannan töyräälle, otti suntion käden kahteen käteensä ja sanoi: "Oli iloinen, ikimuistettava sattumus, kun teitä sain vielä tavata, mutta ei liene enää mahdollista nähdä teitä elävin silmin. Ijankaikkinen Isä, suuri Jumala ijankaikkisella siunauksellaan siunatkoon teidän elämänne viimeisen ajan ja sitä enemmän ijankaikkisuutenne."
Suntion silmäkuoppiin ilmestyi kyyneleet sanoessaan: "Se olkoon Hänen armollinen tahtonsa."
Sen sanottuaan suntio meni venheeseensä, mikä samassa käännettiin matkalle ja kolmen airoparin pakottamana lähti halkasemaan Jänislahden peilikirkasta pintaa.
Piispa tunsi povessaan soman tyytymyksen kun edes muutaman kyyneleen oli saanut Jänislahdella käydessään heltymään. Hän otti nyt taskustaan keltaisen nenäliinansa ja heilutti sitä ystävyytensä merkiksi. Suntiokin otti päästään mustan huopahattunsa ja venheensä pintalla istuen heilutti sitä vastaukseksi. Ja kun piispa ei lakannut liinansa huiskuttamisesta, niin suntiokin heilutti hattuaan aina ja aina vaan korkeammalla. Ja vielä sittenkin kun venhe urkeni kaukaisuuteen, että näkyi se vaan pienenä sorrijaisena järven pinnalla, näkyi rihmasäikeen paksuisena ukon pitkä käsi taivasta kohti, jonka nenässä mustan marjan kokoisena heilui hattu.
Mutta lehtisen saaren suojaan kiertyi venhe, sinne katosi ukon hattukin, katosivat venheen synnyttämät väreaallotkin lahden pinnalta, katosi kaikki jälkeä näkymättömäksi. Ainoastaan suntiovanhuksen kunnioitettava kuva ja hänen ennen ja nyt kertomat sanansa jäivät ainiaaksi piispan mieleen.
Nyt muisti hän oman arvonsa ja virallisen pönäkkänä lähti lyhytnurmista kartanokenttää kävelemään ylöspäin. Musta, silkkinen, kesäkuun auringonpaisteessa välkkyvä, korkea hattu vaan vakavassa tahdissa heilahteli puoleen ja toiseen sen mukaan kun askeleet vaihtuivat.