— Mitä vielä, teidän ylhäisyytenne, muutaman omenan…
— Minulle on kerrottu, että niitä oli satakaksikymmentä puutaa.
— No, vaikka olisi ollutkin, terveydekseen ovat syöneet, mitäpä tuosta, mokomasta määrästä, minä korjasinkin ne vain kokeeksi…
— Mikä niitten hinta on?
— Mitä te nyt, teidän ylhäisyytenne, enhän minä niistä maksua, en toki…
— Sanokaa pois vaan!
Mies yhä epäili. Hän ei ollut lainkaan selvillä, mitä toinen tarkoittaa. Ehkä vielä aikoo virittää ansan. Hän kierteli ja kaarteli, ainoastaan vaivoin sai upseeri lypsetyksi häneltä hinnan.
— Tässä on rahat! Ilmoittakaa heti minulle, jos omaisuuteenne vasta kosketaan.
Juutalainen korjasi koko sadon, kuusituhatta puntaa, hänen vuotuisen työnsä tulos. Kukaan ei omenoihin kajonnut.
Yhtäkkiä saapuivat venäläiset, ajoivat saksalaiset pois kylästä ja ryhtyivät isännyyttä pitämään. Ensi töikseen ottivat he haltuunsa kaikki omenat, kuusituhatta puntaa. Juutalainen odotti kutsua päällikön luokse. Kaipa toki omat, kun kerran vieraatkin.