Mutta puhukoon tästä seikasta virallinen asiakirja. Monien valitusten johdosta oli muuan "hänen ylhäisyytensä", todellinen valtioneuvos, sisäasiainministeriön virkamies lähetetty Narymiin tutkimaan sikäläisiä tapahtumia. Hänelle osoitettiin joukko valituksia, joista yhdestä otan tähän seuraavaa:
"Mielisairas Korolewin, jonka jäätyneen ruumiin teidän ylhäisyytenne itse näki, kohtasin minä Nowo-Ilinskissä jouluk. 22. p:nä (v.l.) 1915, missä hän ja valtiollinen karkoitettu Wegman saavuttivat minut matkallani Narymin alueelle." (Asian kertoja oli ollut siirrettynä Moltshanowon alueelle Narymista, mutta palautettu sieltä taas takaisin entiselle asuinpaikalleen.)
He olivat lähteneet Tomskista julmaan 45° (Reaumuria, siis noin 56° C) pakkaseen. Korolewille ei oltu annettu lämpimiä vaatteita eikä hänelle kuuluvaa vaatetusrahaa (18 rpl. 43 kop.). Hänet oli sullottu rekeen lyhyeen takkiin ja rikkinäisiin jalkineihin puettuna. Jo ensimäisellä asemapaikalla, 12 virstan päässä Tomskista, hänen oli täytynyt hieroa lumella paleltuneita käsiään. Satunnainen matkatoverinsa Wegman oli antanut hänelle parin huopasaappaita ja kyytimiehet säälistä peittäneet hänet turkeillaan. Ja mies oli sanan täydessä merkityksessä hullu. Matkalla hypähteli hän reestä, tanssi, lauloi, repi vaatteitaan.
Igodshinskin jurtilla, missä muutimme hevosia, astuimme sisälle lämmittelemään. Jonkun ajan kuluttua Korolew pukeutui ja meni ulos. Hän oli usein ennenkin lähtenyt samalla tavalla, mutta säännöllisesti palannut, eikä tälläkään kertaa, vaikka hänen lähtönsä huomattiin, meitä saattamassa ollut vartija lähtenyt hänen perässään. Jonkun ajan perästä vartija lähetti kyytimiehen pojan etsimään Korolewia. Poika palasi yksin. Silloin lähdimme kaikin etsimään, haettiin koko kylä, mutta ei löydetty. Aamun tullen hänen jäätynyt ruumiinsa löytyi puolen virstan päässä kylästä sijaitsevasta viidakosta.
Samaan aikaan Ilinon kylässä paleltui toinen mielisairas M. Bock. Paleltui senvuoksi, että vartijavanhin Ursulenko, jonka huostaan pristaw Walter oli jättänyt sairaan, ei hankkinut hänelle asuntoa, vaan ainoastaan yösijan talonpoikien luona vuoron perään. Ja kun työssään oleva talonisäntä, jonka luona Bockin piti olla yötä, ilmoitti tämän katoamisesta Ursulenkolle, ei viimemainittu kiinnittänyt ilmoitukseen mitään huomiota, eikä toimeenpannut minkäänlaisia etsiskelyjä. Aamulla taas jäätynyt ruumis. Bock paleltui aivan kylän keskelle tielle.
Kuusikuukautisen Narymissa oloni aikana näin minä kymmenkunta mielisairasta. Jos sairaalla sattuu olemaan raivokohtauksia, suljetaan hänet poliisiputkaan, pidetään siellä useampia viikkoja ja sitten lähetetään Tomskiin, mutta Tomskin mielisairaala jostain syystä hyvin pian päästää pois sairaansa ja heidät täytyy kohta lähettää sinne takaisin, tietysti taas sitä ennen maistettuaan Narymin poliisivankeutta. — Jos hulluus on lievempää laatua, maleksii mielisairas pitkin Narymin katuja, hän ei koske kehenkään, eikä kukaan häneen.
Mielisairasten prosenttimäärä — Narymista päättäen — ei ole lainkaan vähäpätöinen.”
Niin valituksen kirjoittaja. Hän puhuu kuuden kuukauden kokemuksista, minä voin puhua melkein kahden vuoden ja yhtyä täydellisesti häneen.
Ja kyllä kai niitä paljon täytyi mielipuolia olla, koskapa väliin lähetettiin heidän mukanaan selvä mieskin hullujenhuoneeseen. Erityisesti muistan erään sangen sivistyneen ja miellyttävän puolalaisen — nimi on haihtunut muististani, vaikka tunsinkin miehen hyvin — kohtalon. Häntä pidettiin mielisairaalassa monta viikkoa, ja kun hän myöhemmin, tavatessani hänet Tomskissa, kertoi muistelmiaan, en minä voinut olla ihmettelemättä, kuinka hän niinkin hyvällä hermostolla oli palannut laitoksen yleishuoneesta, jossa oli saanut pitkän aikaa suorastaan taistella henkensä puolesta.
Entä aineellinen toimeentulo? Narymin hökkelit, joissa kovalla pakkasella saattoi palelluttaa nenänsä, tietäisivät varmaan kertoa monta pöyristyttävää historiaa kurjuudesta ja kärsimyksestä, puutteesta ja sairaudesta. Monta katkeraa kyyneltä lienee siellä heinätyyny saanut kätkeä yksinäisten, unetonten yönhetkien vieriessä. Monen kotiseutu oli sodan jaloissa, eivätkä he voineet saada avustusta mistään päin. Useampi taas oli lähtenyt rahattomana matkalle varattomista oloista, joten yleinen puute vallitsi. Valtion myöntämä apuraha oli aluksi 7 rpl. 70 kop. kuussa. Sittemmin se ylennettiin 9 rplaan 50 kop., mutta oli sittenkin riittämätön. Työnansiosta alkuaikoina ei myöskään voi vakavasti puhua. Viranomaiset eivät suostuneet antamaan lupaa poistua asuntopaikalta, eikä Narymin alueella juuri ollut työtä saatavissa. Vasta viime aikoina, kuten yllä on jo huomautettu, yleisen nälkäkuoleman ollessa ovella, tunsivat viranomaiset olevansa pakoitettuja lupia antamaan.