Samassa armeijassa palvelee myös pristaw Walter, mutta lienee vain aliupseerina. Vänrikkikouluun hänkin sentään tenäsi menevänsä, kun hänet viime syksynä Tomskissa tapasin.
Mitään oikeudellista tutkintoa ei tullut. Tomskin kihlakunnan uusi isprawnikka, joka virka-aikanaan ehti hankina itselleen ainakin yhtä hyvän ansioluettelon kuin edeltäjänsäkin, oli pitävinään jonkunlaista hallinnollista tutkimusta, jota olisi riittänyt kaiketi tuomiopäivään asti, ellei vallankumous olisi tullut väliin. Uuden isprawnikan tutkimuksissa oli muuten pääpontena lahjuksia antaneitten ja kiristyksen alaisiksi joutuneiden karkoitettujen uhkaileminen rangaistuksella.
Ehkä ei haittaa huomauttaa, että Pelioshewski ja Walter, jotka mahdollisesti pelkäsivät pahempaakin, olivat ennen virasta eroamistaan toimittaneet kaikessa hiljaisuudessa pahimmat todistajat paremmille markkinoille, s. t s. antaneet heille tilaisuuden paeta.
XII.
Narymista Tomskiin.
Vihdoinkin, vihdoinkin pois tuosta onnettomasta loukosta! Vihdoinkin koitti se onnen päivä, että minä voin pudistaa Narymin tomut jaloistani. Niin, onnen — onnen sittenkin, vaikka minä olin raihnainen ja sairas.
Mutta saisihan toki hetkeksi vuoden ja kahdeksan kuukautta niillä mailla majailtuaan jättää silmistään poliisivartijain univormut ja ainaista ympyräänsä kiertävien karkoitettujen alakuloiset kasvot ja tuntea aloittavansa matkan vapaaseen maailmaan, työn ja toimen maailmaan — elämään. Yksi vartija sentään mukanani seurasi, mutta hän ei ollut tungetteleva ja pysyttelihe omassa hytissään.
Viimeinen höyrypillin puhallus, viimeinen kädenpuristus harvojen ystävien kanssa, ja jokilaiva liukuu keveästi kohti Obia — alkaa ensimäinen matkani Narymista höyrylaivalla, erämaasta kulttuurin tuotteella kulttuuria kohti.
Kuvitellessani edeltäpäin matkaani, olin luullut jo vieroittuneeni pitkäaikaisessa yksinäisyydessäni niin tyyten kaikista kulttuuri-ihmisten mukavuuksista, että tuntisin itseni kokonaan oudoksi uudessa ympäristössäni. Mutta eikö mitä! Nykyajan ihminen on sentään kaltaisensa. Kun laivan kapteenin apulainen johtaa minut suoraan ensimäiseen luokkaan ja minulle käsittämättömällä ystävyydellä selittää, että vaihdetaan nyt ruunun "transportti" hiukan mukavampaan komentoon, olen minä tosin aluksi ymmällä, mutta en niin paljon komean ympäristöni kuin tämän minulle tuntemattoman henkilön ystävyyden johdosta. Mutta saattajani pujahtaa ovesta ulos, ja kohta istun minä pehmeillä penkeillä tottuneesti kuin joku matkatarkastaja, joka ei eläessään ole muuta tehnytkään kuin matkustellut.
Vasta illalla selviää minulle, miksi tämä ystävyys minua karkoitettua kohtaan. Kapteenin apulainen pistäytyy luokseni ja kertoo olleensa ennen karkoitettuna valtiollisten mielipiteittensä takia samaiselle Narymin alueelle, matkustaneensa sittemmin kotipaikalleen Venäjällä, mutta kun ei saanut todistusta "valtiollisesta luotettavaisuudestaan" oli palannut Siperiaan, päässyt sitten siellä "luotettavien" kirjoihin ja alkanut jo harjoittaa opintoja yliopistossa, kunnes sotapalvelusta välttääkseen siirtyi appiukkonsa omistaman laivan palvelukseen. Hänellä oli siis täysi selko karkoitettujen oloista ja elämästä, ja hän soi minun matkustavan "ihmisten tavoin".