Hän on muka lootoskukka,
Niin lemmitty haaveksuu;
Mut mies, tuo kumppali kalvas,
Hän mielestänsä on kuu.
Ja lootoskukka aukoo
Kuvun hempeän kuutamaan,
Mut heilivän elon sijaan
Hän saa niin laulelon vaan.
Lopun edellä.
Nään, kuinka tiimalasista jo
Nuo hiekkahiukat juoksee.
Sa vaimo, armahin puoliso,
Jo kuolo mun tempaa luokseen!
Se sylistäs vie minut, vaimo sie,
Ei hangoitus auta tässä,
Se ruumihista sielun vie,
Mi tuskaan on nääntymässä.
Jo vanhasta huoneesta häätyy lois,
Mi siinä viihtynyt niin on.
Se värjyy ja liehuu: — "Minnekä pois?"
Kuin tervassa sääski se kiin on.
Ei voi tätä muuttua, — sen toki ties —
Vaikk' kierrymme tuskikkaina!
Näet ruumis ja sielu, — vaimo ja mies —
Ne viimein eroavat aina.
Nuorisolle.
Jätä huonos ja halpas, oo tielläsi valpas,
Älä seisatu kultaheelmien luo!
Jos tietäs he salpas, sa tempaise kalpas,
Ei sankarin retkeä estä tuo.
Vain rohkea koitos, ja puoli on voittos,
Aleksander valloitti maailman!
Pois häikäily loitos, jo hyymenin soitoss'
Kuningattaret eessäs on polvillaan.