Hannu Halle oli edesmenneen pormestarin, Pietari Hallen, poika. Pietari herra oli ollut vuosisatansa etevimpiä valtiomiehiä. Hänen ylevä, ihmis-ystävällinen henkensä ei ollut milloinkaan häirinnyt Europan rauhaa. Tiedoissa oli hän kaikkia aikalaisiansa korkeammalla, arvosteluissa erehtymätön. Minkä asian hän kerran ratkaisi, se oli ihan kohdalleen osattu. Älykkäissä hoksauksissa ja sanasutkauksissa ei ollut hänelle verran vetävätä. Ja kaikki tämä tapahtui siitä yksinkertaisesta syystä, että hän oli maistratin esimies. Ei se, mitä hän todella oli tehnyt, vaan kaikki se, mitä hän vielä olisi voinut tehdä, — se se oli aikakirjoihin tuleva ja paksut teokset täyttävä ja kohottava hänet, elleihän juuri yli kaikkien niitten jalojen ruhtinaitten, kuin maa päällään kantanut on, niin ainakin ihan heidän tasalleen. Kuolema riisti suuren Pietari Hallen liian aikaisin Lalenburgilta, eikä muu voinut lohduttaa valtakunnan oikeutettua, äänetöntä murhetta kuin hänen jälkeläisensä, herra pormestarin Tobias Krachin etevä kunto ja hyvät avut.
Nuori Hannu Halle oli käynyt opinnoilla ulkomailla, ollaksensa sitten kyllin ansiollinen astumaan siihen patrisin arvoon, mikä hänelle kerran tuleva oli. Kyllähän Lalenburgissakin oli hyvä koululaitos, mutta se oli vain alhaisempia porvariluokkia ja köyhempiä patriseja varten. Lalenburgin suuret miehet olivat nähkääs jo ammon aikoja sitten käsittäneet sen, minkä muut valtioviisaat vasta myöhemmin ottivat periaatteeksensa, sen nimittäin, että valistus ja tiedot ovat sitä pahinta myrkkyä, mitä kansalle antaa voi. Kaikki se paha, mikä Europpaa on kohdannut, on suureksi osaksi ollut seurauksena itsenäisestä ajattelemisesta, ja jos tämä jo monarkioissakin saattaa olla niin turmiollista, että sihteeri useinkin on viisaampi ministeriänsä, ja että kapteeni tai luutnantti huomaa ylipäällikkönsä strateegiset ja taktilliset synnit, jotenka siis ylimmäiset keikahtavat alimmaisiksi — mitästä sitten vapaissa valtioissa!
Siitäpä syystä olivat Lalenburgin herrat jo aikaisin panneet käytäntöön sellaisen ihanan asiain menon, että jokaiselle kansanluokalle tipauteltiin viisauden lähteestä parahiksi sen verran kuin ruumiin ravinnoksi ja hengen pitimiksi tarvittiin. Tämän vapaan tasavallan alle kuului pari alamaista kylää, ja niissä oli hallitus esi-isiltä perityllä isällisellä lemmellä säätänyt ja tiettäväksi tehnyt, että talonpojat saavat perustaa koulun tai olla perustamatta ja maksaa opettajalle palkkaa tai olla maksamatta. Ja maan-ukot ne terveellä ihmisjärjellään käsittivät tietysti itsestäänkin sen ikuisesti pysyvän totuuden, ett'ei talonpoika tieteitä tarvitse, osatakseen peltoa kyntää. He kasvoivat ja lisääntyivät niin muodoin jumalanpelvossa ja hurskaassa yksinkertaisuudessa yhtä hyvin kuin muutkin, ja paisuivat ja lihosivat niin, että lysti oli heitä katsella. Ylipäänsä pöyhistelihe Lalenburgin hallitus, ja täydellä syyllä, hyvinkin paljon kansansa kukoistavan tilan johdosta. Kansa oli sen mielestä tuommoinen lauma, joka oli sen hoidettavaksi ja lihotettavaksi uskottu. Mitä pulleampi oli mies, sitä suurempi oli hänellä arvo kanssa. Sama oli laita kaupungissakin. Ja niinpä läksi, aivan kuin itsestään, Lalenburgissa kukoistamaan yksi noita ylistettäviä valtiojärjestyksiä, jotka ovat tunnetut ainoastaan Kiinassa, Japanissa, Egyptissä ja muissa kuuluisissa valtakunnissa itäisillä mailla. Talonpojan pojasta tuli jälleen talonpoika, eikä hänestä ikipäivinä muuta voinut tullakaan; käsityöläisen pojasta tuli käsityöläinen, papin pojasta pappi, kauppamiehen pojasta kauppamies, raatiherran pojasta raatiherra. Ken toisin ajatteli, se oli rajupää ja kansan villitsijä, joita välistä myös metafysikoiksi ja jakobineiksi ja sen sellaisiksi sanotaan.
Tämän mielenrauhan säilyttämiseksi ja kaikenlaisten uusien hankkeitten ehkäisemiseksi pantiin erittäin onnistuneita sensuurilaitoksia voimaan. (Lalenburgin esimerkkiä seurasivat sitten muut valtakunnat vasta paljoa myöhemmin.) Niin sanottujen rajupäitten kirjoitukset ja kirjat kiellettiin asianmukaisella varovaisuudella. Sallittuja olivat ainoastaan virsikirjat ja rukouskirjat kuin myös katkismukset. Lalenburgin sanomalehdessä ei ollut kuin ulkomaan uutisia. Lalenburgin kaupungista ja tasavallasta ei saanut muuhun maailmaan hiiskahtaakaan, jott'ei joku tärkeä valtiosalaisuus tulisi ilmi. Silloin vaan kuin raatiherroja oli valittava tahi kun jotain luvallista saattoi kaupungista kehaista ilman vaaraa ja vahinkoa, silloin vaan toitautti Lalenburgin Sanansaattaja torveensa, ja silloin lausuttiin ylistystä sille, mikä kiitosta ansaitsi, muille valtakunnille yhdeksi esimerkiksi ja runsaiksi aineen lisiksi tuleville historioitsijoille. Ja silloin heräsi nuorissa patriseissa halu ja pyrintö saamaan myöskin jotain ylistettävää aikaan.
Samallainen halu ja pyrintö hehkui Hannu Hallessakin. Mutta olipa jo luontokin tuhlannut tälle armaalle nuorukaiselle ylenmäärin antimiaan. Hän oli määrätty suurta toimittamaan maailmassa. Se oli ilmeistä se. Etummaisimpana hänen eduistaan mainitsemme täydellä syyllä sen harvinaisen ansion, että hän oli rikas ja monen rikkaan serkun ja tädin perillinen vastaisuudessa. Tuo hiljainen tieto ihmisessä, että hän on rikas ja on syntynyt muita hallitsemaan, se jo yksistään kohottaa hänet yli jokapäiväisen joukon. Se tekee miehestä viisaan, oppineen, älykkään, oikeamielisen, nerokkaan ja rakastettavan. Ulkomuodoltaankin oli hän varsin miellyttävä, ja minne hän vaan tuli, huomasi jokainen, että se mies se on luotu oman itsensä tähden. Hänen sanoissaan ja ryhdissään ja liikkeissään asui tuo luontevuus ja vapaus, jota muissa, alhaisemman sukuperän ihmisissä, sanottaisiin säädyttömyydeksi ja röyhkeydeksi. Ylevällä avomielisyydellä osasi hän puhua kaikesta, mitä ymmärsi ja mitä ei ymmärtänyt. Hän oli laajatietoinen ilman viisasteluja, sillä hän oli saanut tietonsa romaaneista, aikakauslehdistä ja oppineista sanomalehdistä, tarvitsematta lukea pitkäveteisiä kirjoja ja imaisten niistä kumminkin sen parhaan mehun itseensä. Niin sanottuun tietojen perinpohjaisuuteen ei hänellä sitä paitsi ollut halua eikä vetämystä. Alinomaa hän puuhasi ja touhusi, elohopeaa täynnä koko mies. Hän sekaantui kaikkeen, tahtoi tietää kaikki, tahtoi sanoa kaikki, tehdä kaikki — sanalla sanoen, hänellä oli täysi mitta niitä ominaisuuksia, joita halvempisukuisessa miehessä sanotaan näsäkkyydeksi, mutta jotka Lalenburgissa olivat vaikutuksilleen varsin tehokkaita, ja nehän ne suuresta valtiomiehestä tekevät universaali-neron.
II.
Kaikkialle.
Vilkkaan luontonsa elikkä hengen elävyytensä takia oli Hannu Halle yliopistossa kokenut yhdenkin mieliharmin. Raa'oilta ihmisiltä lienee välistä tullut vähän selkäänkin. Mutta maallisista kolttosista eivät säikähdä muut kuin pienet sielut. Hannu Halle ei moisista masentunut. Korkealla yli kohtalon myrskyjen ja ylevästi ylenkatsoen pakotusta seljässänsä, kulki hän yhä eteenpäin kerran valitsemaansa uraa, joka hänen kumppaniensa keskuudessa hankki hänelle tuon hieman hämärän ja harvinaisen liikanimen Heiska, joka kumminkin hallitsijani valta-istuimilla merkitsee ihan samaa kuin Suuri. Maailmassa nähkääs ei ole mitään itsessään suurta eikä pientä, elleihän paikka ja aika ja olot sitä sellaiseksi tee. Aleksander Suuri, niinkuin hänen ruotsalainen apinansa Kaarlo XII, ja Kaarlo Suuri, yhtä hyvin kuin hänen korsikalainen jäljittelijänsä, mitäs ne aikoinaan muuta olivat kuin Hannu Halleja kaikkialle, ja — suuri oli heidän roolinsa kansain kärsimysten historiassa, mutta kukapa heitä siunaten muistelee!
Ja juuri tuo mielenlaadun vilkas perhon-omaisuus, tuo olla kaikkialla eikä missään, olla kaikki kaikessa, se hänet huomattavaksi teki ei ainoastaan hänen omassa maassaan, vaan muuallakin maailmassa. Hänen kansalaisensa olivat sitä paitsi tottuneet ajattelemaan varsin hitaasti ja ryhtymään toimiin ylen varovasti. Onni suosi häntä kaikkialla. Olikos sitten ihmekään, että suurin osa Lalenburgin kansalaisia piti häntä aivan erikoisena ilmauksena maailman ja ihmiskunnan historiassa! Kaikki sattuman oikut luettiin hänen tarmonsa merkeiksi, ja niinpä myös hänen monipuolisuutensa ansioksi pantiin tapauksia, joista hänellä itsellään ei ollut aavistustakaan.
Heti kuin Hannu Halle oli palannut isäinsä kaupunkiin, huomasi jokainen hänen edistyneen iässä ja ymmärryksessä ja ruumiin mitassa. Päätään pitempi hän olikin melkein kaikkia kansalaisiansa, ja siitä syystä ruvettiin häntä, erotukseksi muista Hallen suvun jäsenistä, sanomaan lisänimellä suuri. Kuinka myöskin hengen ylevyys saattaisi saada moisen lisänimen, se ei iskenyt lalenburgilaisten mieleenkään, sillä eihän hengellä ole lihaa eikä luuta.