Hän alkoi lukea, mutta kunnioittavalla, hiljaisella äänellä, niinkuin kirjeen ruhtinaallinen alkuperä vaatikin. Tämä vaikutti sen, ett'eivät takimmaiset saaneet selvää ensimmäisistä sanoista ja huusivat sen vuoksi: "lukekaa kovaa!" Tämä taas häiritsi etummaisia, ja he vaativat hiljaisuutta. Nyt eivät perimmäiset kuulleet yhtään mitään ja vaativat lukemaan kovemmin. Toiset tahtoivat aloitettavaksi ihan alusta. Etummaiset puolestaan käskivät muita vaikenemaan. Huudot kasvoivat kasvamistaan, kunnes vihdoin jokainen tuskastui tuohon yleiseen nieluun ja rupesi kohdastansa rauhan rakentajaksi ja melun hillitsijäksi, ja koska nyt jokainen tahtoi saada oman äänensä kuulumaan yli kaikkien muitten, syntyi hirmuinen kiljunta. Kun perimmäiset lopulta huomasivat, että edessä-olijoilla oli sittenkin kaikki edut puolellaan, ryntäsivät he eteenpäin. Salaman nopeudella oli Hannu Halle heilahtanut ihan pormestarin nenän eteen. Kaupunginkirjuri nosti kamalan melun ja huusi, että Hannu Halle oli tyrkännyt hänet syrjään. Hän huusi henkensä edestä, mutta siitä ei apua. Hannu Hallen tavalla laittautuivat muutkin perimmäiset edelle. Ja nyt alkoi verraton työntö ja nyvintä ja ryntäily, ja kesken kaikkea kiroiltiin ja pyydettiin ja rukoiltiin hiljaisuutta.
Pormestari parka oli helisemässä, sillä hänhän se oli koko mylläkän keskipisteenä, jota kohti kaikki liikkui kaikkialta. Silloin teki hän suuren päätöksen: hän päätti vaientaa myrskyn oman personansa arvokkaisuudella. Majesteetillisella suuttumuksella nousi hän pystyyn ja, ulottuaksensa koko joukon yläpuolelle, kiipesi tuolille. Jo avasi hän suunsa, päästääkseen vihansa jyrisevän äänen kuuluville, mutta silloin tuli tunkeilevasta joukosta sangen vähän kunnioitusta tunteva sysäys ja kaasi pormestarin konsulaarisen valta-istuimen kumoon, ja samassa kaatui pormestari ruhtinaallisine kirjeineen keskelle tappelevaa joukkoa, niinkuin kaatuu tammi kitukasvuiseen pensastoon. Hänen puuderoittu ja pomadalla runsaasti rasvattu perukkinsa pyyhkäisi mennessään yli-tullinhoitajan kasvoja ja oli vähällä viedä mieheltä silmäin valon. Tästä vimmastui yli-tullinhoitaja ja sieppasi perukin käteensä ja rupesi sitä käyttämään ei ainoastaan puolustus- vaan hyökkäys-aseenansakin. Tämä näky oli valtava vaikutuksilleen: siitä otettiin kopioita heti paikalla. Seuraavassa silmänräpäyksessä ei ainoakaan perukki enää istunut siinä, missä sen istua piti. Jo siinä yksikin perukki heilahteli yli ihmisten päitten, kuni vihan ankara vitsa heilahteli ja hutki. Pölypilvet asuivat ylhäällä korkeudessa, ja letkauksen saaneitten inu ja ulina alhaalla syvyydessä.
Keskellä tätä yleistä hämmennystä purkaantui tuo suuri, kauan valmisteltu salaliitto Muckerin palmikkoa vastaan täyteen työhön ja toimeen. Yksi raatiherroista, ammatiltaan räätäli, veti sakset taskustaan ja läksi ajamaan takaa kaupunginkirjuria, joka jymäkässä juosta puikahteli kuin mikä pitkähäntäinen rotta. Yks kaks oli palmikko niskaa myöten irti. Mucker parka ei tiennyt koko jutusta mitään, ennenkuin sai palmikollaan näpsäyksen nenäänsä. Muuan toinen oli näet siepannut räätäliltä tuon voitonmerkin ja ruvennut käyttämään sitä ratsuraippanaan, se kun oli, hyväkäs, puolitoista kyynärää pitkä.
Kaupunginkirjuri huomasi nyt palmikkonsa joutuneen toisen omaksi, tapasi niskaansa ja sai varman vakuutuksen, että tuo kallis kapine oli todella tiessään. Mutta silloin hän parkasi, nosti kätensä ja kyynelöivät silmänsä kohti korkeutta ja huusi taivaan kostoa pahantekijän ylitse. Ei hän olisi varmaankaan pannut asiata niin pahaksensa, jos häneltä palmikon asemasta olisi nyäisty itse pää. Hänen ulvontansa oli niin ylenluonnollista, että korkea raati lakkasi äkkiä tappelemasta, unohti kaikki närät ja vihat ja kerääntyi ääneti poloisen ympärille. Mutta kun siinä huomattiin, ett'ei mieheltä ollut käsi katki eikä jalka poikki, myhähti jokainen varsin tyytyväisenä, luovutti valloittamansa perukin asianomaiselle ja palasi sijallensa.
Pormestari puisteli päätään, peräti nureillaan äsköisestä mylläkästä, ja hänen pörröinen perukkinsa muistutti silloin sangen paljon medusanpäätä. Tuollaiset innokkaat keskustelut eivät Lalenburgissa muutoin olleet mitään ensi kerran ilmiöitä; siksipä eivät ne nytkään sen suurempaa sydämmen surua tuottaneet. Ne olivat vaan kansalaisten avomielisyyttä ja tasavaltaista teeskentelemättömyyttä. Jokainen korjasi asuansa niin hyvin kuin osasi ja piteli hyppysillään niitä kohtia tamineissaan, joihin pahimpia rakoja ja repeämiä oli ilmaantunut. Kaupunginkirjuri asetti pöydälle palmikko vainajansa, savipalasten ja napin viereen, ja kuivaeli kyyneleitään kirjavaan nenäliinaan.
Hartaudella odotettiin jälleen ruhtinaan kirjeen lukemista. Mutta tämä oli yleisessä touhussa ja tuiverruksessa mennyt moneksi palaseksi. Paperiliuskat kerättiin yhteen ja asetettiin suurella kunnioituksella pormestarin eteen. Kaikki muu jätettiin hänen älynsä ja viisautensa huostaan.
Tämäpä oli ylen vaikeata. Paperipalasia koeteltiin sommitella yhteen jos mitenkin päin, mutta turhaan. Muutamista yksityisistä sanoista sai selvän, mutta ehjää ei tullut mitään. Nyt oli pormestari sanomattomassa pulassa ja pälkäässä. Kolmasti kysyi hän valistuneelta raadilta, mitä hänen korkeutensa Luchsensteinin ruhtinaan kirjoitukseen vastattaman piti, ja kolmasti puisteli valistunut raati päätänsä. Vihdoin nousi Hannu Halle puhumaan ja ehdotti ilmoitettavaksi hänen korkeudellensa, että sittenkuin korkeasti sen samaisen kirjoitus on onnellisesti perille saapunut ja hukkaan joutunut, niin anoo jalo ja viisas maistraatti, että hänen korkeutensa suvaitsisi kirjoittaa vielä kerran.
Yksimielisesti hyväksyttiin tämä kerrassaan älykäs neuvo.
Mutta sillä välin oli Mucker istunut paperipalasten ääressä, sommitellen niitä yhteen jos miten tavoin. Vihdoin hän luki kuuluviin seuraavat kokoomansa sanat:
"Kiinniottaa… Hannu Halle… koira… tuhannen guldenia… hinta… päästä…"