Taaskin kajahti salissa riemu, sillä kaikki iloitsivat, kun näiden pettureiden viekkaus tuli ilmi ja rangaistuksi. Se oli terveellinen muistutus kaikille muillekin epärehellisille kauppiaille, sillä niitä oli kaupungissa yllinkyllin.
Mutta kun nuo neljä rikollista astuivat ulos salista, katseet maahan luotuina, niin ovet pysyivät yhä edelleenkin auki, sillä joukko koreapukuisia nuoria miehiä tunkeutui nyt sisään saliin. Ne olivat Abu Hassanin entisiä ystäviä, jotka hän myös oli kutsuttanut paikalle.
He näyttivät varsin ällistyneiltä, sillä he eivät voineet ymmärtää, miksi kalifi oli kutsuttanut heidät niin äkkiä luokseen, mutta he astuivat sittenkin selät kenossa sisään ja näyttivät hyvin kopeilta, sillä eipä ollut niinkään pieni kunnia tulla kutsutuksi kalifin palatsiin.
— Astukaa lähemmäksi, ystäväni, ja katselkaa minua! sanoi Abu Hassan.
Ja ystävät astuivat aivan valtaistuimen ääreen ja katselivat häntä. Mutta silloinpa heidän kasvonsa muuttuivatkin niin ihmeen kummallisiksi. Toiset tulivat aivan vihreiksi, toiset keltaisiksi. Toiset irvistelivät, ikäänkuin he olisivat yrittäneet hymyillä, toisten hampaat alkoivat kalista.
— Tunnetteko minut? kysyi Abu Hassan.
Mutta silloin he heittäytyivät kaikki maahan, niin että lattia tärisi.
— Hyvä, sanoi Abu Hassan. Minä näen, että tunnette minut. Kiitos viimeisestä. Tarkoitan sitä kertaa, jolloin te ajoitte minut ulos ovesta.
— Armoa, armoa, armoa! huusivat kaikki ystävät maatessaan valtaistuimen juuressa ja vapistessaan kuin haavan lehdet.
Armoa! Armoa! huusivat kaikki ystävät.
Armoa! Armoa! huusivat kaikki ystävät.