Viipymättä hän läksi hänen luokseen ja kertoi hänelle huolensa.
— Mitä minä nyt teen? lopetti hän puheensa. Nyt minun asemani on tuhat vertaa tukalampi kuin seitsemän vuotta sitten, sillä silloin minä olin yksin, jota vastoin minulla nyt on neljätoista lasta, vaimo, anoppi ja appi.
Seppä pudisti päätänsä ja tuumi hetken aikaa. Sitten hän ojensi hänelle kultarahan ja sanoi:
— Ystävä parka, ota tämä raha ja osta itsellesi nuora! Sinulla ei ole muuta neuvoa kuin heittää se olalle ja mennä satamaan, asettua siellä toisten kantajien joukkoon ja odottaa kunnes joku antaa sinulle työtä. Muuta neuvoa en tiedä, kun et osaa mitään ammattia.
Tuo neuvo ei ollut kovin houkutteleva, mutta sulttaani kiitti kuitenkin seppää, osti nuoranpätkän ja asettui kantajien joukkoon seisomaan. Mutta toiset olivat paljoa nopeammat kuin hän tarjoutumaan työhön, ja kesti kauan ennenkuin sulttaani sai tavaroita kannettavakseen.
Sulttaani nosti arkun selkäänsä.
Sulttaani nosti arkun selkäänsä.
Vihdoin kuitenkin eräs kauppias antoi hänelle arkun kannettavaksi. Sulttaani kiersi nuoran arkun ympärille ja nosti sen selkäänsä. Mutta se oli niin raskas, että hänen täytyi matkalla levätä monta kertaa. Hiki juoksi virtana otsalta, ja hän luuli tuon kovan painon musertavan jalat hänen altaan. Kun hän vihdoin kumminkin pääsi määräpaikalle, sai hän kauppiaalta muutamia hopearahoja, ja hän kiiruhti kotiin antaakseen ne vaimolleen.
Mutta vaimo alkoi vain valittaa ja voivotella.
— Voi, puoliso raukkani, sanoi hän, etkö koko päivään ole ansainnut sen enempää? Jollet joka päivä voi antaa minulle ainakin kymmenen vertaa näin paljon, niin me kuolemme nälkään.
Nämä sanat koskivat kovasti sulttaaniin, kun hän ajatteli, kuinka kovasti hän oli saanut raataa ansaitakseen tämänkin summan, ja hän huomasi, että hänen olisi aivan mahdotonta ansaita edes kaksi sen vertaa. Ja kuitenkin vaimo olisi halunnut saada kymmenen kertaa enemmän.