"Silloin en malttanut enää vaieta. Sanoin kapteenille, että olin samainen mies, jota hän etsi. Mutta kapteeni ei ottanut heti uskoaksensa minua. Vasta kun olin kertonut hänelle kaikki seikkailuni sekä muistuttanut hänelle keskusteluistamme laivassa, hän kutsui laivaväkensä saapuville, ja kun useat heistäkin tunsivat minut, niin hän antoi minulle tavarani. Minä möin ne suurella voitolla, ostin jälleen uusia tavaroita ja vein ne laivaan. Sitten sanoin jäähyväiset kuningas Mirdjanille ja läksin kotimatkalle. Tuuli oli suotuisa ja jonkun ajan kuluttua saavuimme Bagdadiin, jossa ostin entisen taloni ja aloin elää entistä elämääni unohtaen kaikki matkani vaivat ja kärsimykset."
Oli jo ilta, kun Sindbad oli lopettanut kertomuksensa ensimäisestä matkastansa. Hän antoi kuormankantajalle sata dinaria ja pyysi häntä tulemaan seuraavana päivänä takaisin, jolloin hän lupasi kertoa toisen matkansa seikkailuista.
Kuormankantaja otti taakkansa ja läksi pois ajatellen kuulemaansa merkillistä kertomusta. Hän malttoi tuskin nukkua yönsä ja kiiruhti heti aamulla takaisin merenkulkija Sindbadin luo. Tämä otti hänet ystävällisesti vastaan, kutsui hänet ystäviensä kera pöytään syömään ja aterian jälkeen sanoi hänelle:
"Kuuntele nyt hyvin tarkkaavaisesti tätä kertomusta. Se on paljoa merkillisempi kuin edellinen."
Toinen matka.
"Tällä matkallani sain kokea vielä paljoa kovempaa kuin ensimäisellä. Ensimäisen matkani jälkeen, niinkuin jo eilen mainitsin", alkoi Sindbad kertoa, "alotin jälleen entisen elämäntapani ja vietin päiväni huolettomasti ystävieni parissa. Tätä elämää kesti jonkun aikaa. Mutta eräänä päivänä heräsi minussa jälleen matkustushalu. Minä ostin tavaroita ja läksin kauppalaivaan.
"Me matkustimme paikasta paikkaan, katselimme eri seutuja ja teimme hyviä kauppoja. Satuimmepa eräänä päivänä joutumaan saarelle, jossa kasvoi paljon erilaisia hedelmäpuita ja kukkia, mutta siellä ei näkynyt ainoatakaan ihmisasuntoa eikä elävää olentoa. Matkustajat nousivat maihin ja käyskentelivät siellä iloksensa. Minäkin seurasin muiden mukana ja istahdin lähteen reunalle aterioimaan. Syötyäni nukahdin ja herätessäni huomasin, ettei laivaa ollut enää missään nähtävänä. Olin jäänyt aivan yksin asumattomaan saareen, ei kukaan ollut tullut minua ajatelleeksi eikä kaivanneeksi. Jouduin hirveän tuskan valtaan. Eihän minulla ollut minkäänlaisia ruokavaroja, minun siis täytyi nääntyä täällä nälkään. Kaduin jo kovasti, että olin koko matkalle lähtenytkään, sillä mielestäni olin jo ensi matkallani saanut aivan kylliksi kärsiä.
"Lopulta aloin kuljeskella ympäri saarta ja nousin korkeaan puuhun nähdäkseni eikö missään ollut jälkiä ihmisolennoista. Katseeni harhaili yli koko meren pinnan, mutta en voinut muuta huomata, kuin loppumattoman meren ja sen yli kaareutuvan taivaan.
"Vihdoin näin saarella jotakin valkealta hohtavaa. Kiipesin alas puusta ja astuin sitä kohti. Jo kaukaa saatoin eroittaa, että se oli suunnattoman suuri valkoinen kuula. Lähelle tultuani koskettelin sitä. Sen pinta oli silkkiäkin hienompi. Kuljin sen ympäri etsien siinä jotakin aukkoa, mutta sitä siinä ei ollut. En päässyt sen päällekään nousemaan, sillä sen pinta oli kovin liukas. Ympärimitaten se saattoi olla lähes viisikymmentä askelta.
Näin suuren suunnattoman kuulan.
Näin suuren suunnattoman kuulan.