"Jäätyäni yksin aloin tarkastella kaivon pohjaa. Siellä oli kauhea haju ja eräästä nurkasta kuulin hiljaista valitusta. Tuo ääni tuli miehestä, joka pari päivää aikaisemmin oli laskettu tänne alas. Jouduin aivan vimmoihini ja kirosin kovaa kohtaloani, joka oli johdattanut minut tähän maahan. Olinhan elänyt täällä niin onnellisena! Mikä minua oli pakoittanut naimaan! Ja jospa edes olisin saanut kuolla kauniimmalla tavalla ja tulla haudatuksi niinkuin kaikki muut ihmiset! Mutta tämä oli kauheatakin kauheampaa. Luolaan pääsi hiukan valoa ylhäältä katosta, ja puolihämärässä näin ympärilläni hirveän joukon ruumiita ja luita. Kylmän väreet kulkivat pitkin selkäpiitäni, kun ajattelin kuinka paljon ihmisiä oli täällä kuollut mitä hirveimmällä tavalla.
"Olin aivan varma siitä, että minunkin elämäni loppuisi yhtä surkeasti ja jouduin niin hirveän epätoivon valtaan, että hakkasin päätäni kallioseinää vasten ja itkin ääneeni. Silloin äkkiä tunsin jotakin liukasta jalallani. Se oli varmaan käärme, joka mateli täällä ruumiitten keskellä. Koetin väistyä sitä syrjään, mutta samassa tunsin jonkun livahtavan ohitseni. Se oli iso rotta, joka kävi täällä aterioimassa. Aloin hutkia ympärilleni, jotta nuo elukat eivät söisi minua ainakaan elävältä ja lopulta olin niin uupunut, että kesken tuskaa ja pelkoani vaivuin seinää vasten ja nukahdin.
"Herätessäni olin hiukan virkeämmällä mielellä. Ehkäpä sittenkin pääsisin hengissä tästä luolasta, olinhan ennenkin pelastunut kuin ihmeen kautta niin monesta vaarasta. Tunsin kovaa nälkää ja janoa ja etsin leipäni ja vesiruukkuni esille, jotka olin saanut eväiksi mukanani.
"Olin ehtinyt tyydyttää pahimman nälkäni, kun kuulin hiljaista nakerrusta. Nousin katsomaan mitä tuo saattoi merkitä, ja huomasin, että jokin suuri elävä liikkui edessäni. Otin luun aseekseni ja seurasin sitä, mutta se pääsi aina livahtamaan edestäni. Seurasin sitä kunnes silmiini iski valo, ikäänkuin jokin tähti olisi kaukana etäisyydessä tuikkinut. Astuin yhä lähemmäksi valoa, sillä luulin luolassa olevan toisenkin aukon. Vihdoin huomasin, että valo tuli kallion halkeamasta, joka jyrkkänä kohosi merestä. Tätä tietä elukat saattoivat tunkeutua luolaan luita jyrsimään.
"Kallion halkeama oli kuitenkin kovin ahdas, sillä siihen oli keräytynyt multaa ja soraa. Kaivoin sen käsilläni pois ja suurella vaivalla tunkeuduin ulos. Huomasin joutuneeni meren rannalle, jonka korkea kallio erotti kaupungista. Mutta tietä ei ollut minkäänlaista ja kallion jyrkkiä seiniä oli mahdoton kavuta.
Minä tunkeuduin kallion halkeamasta ulos.
Minä tunkeuduin kallion halkeamasta ulos.
"Kiitin kuitenkin Jumalaa ihmeellisestä pelastuksestani. Olinhan ainakin raittiissa ilmassa, ja ehkäpä joku laiva sattuisi kulkemaan ohitse, joka saattaisi minut kotimaahani. Läksin takaisin luolaan hakemaan viimeisiä ruoka- ja juomavarojani. Etsiessäni niitä luolan pohjalta, sattui käteeni jokin kova esine. Se oli kultainen rannerengas, joka oli irtaantunut jonkun vainajan kädestä. Aloin kerätä muitakin koristeita, sillä tässä maassa oli tapana panna vainajien arkkuihin hohtokivi- ja kultakoristeita. Otin niitä suuren joukon, sillä eihän niitä kukaan täällä enää tarvinnut, jotavastoin ne minulle saattoivat tulla vielä hyvään tarpeeseen. Sitten läksin jälleen ulos.
"Eipä kestänytkään kauan ennenkuin näin laivan, joka purjehti meren selällä. Minä huusin minkä kurkustani lähti ja viittasin hurjasti. Vihdoin laivamiehet huomasivatkin minut ja laskivat veneen mereen ja tulivat minua noutamaan.
"Laivamiehille kerroin joutuneeni haaksirikkoon ja suurella vaivalla pelastuneeni tälle saarelle. Mutta en hiiskunut sanaakaan mitä minulle kaupungissa oli tapahtunut, sillä pelkäsin, että joku matkustajista saattaisi olla sieltä kotoisin. He ottivat minut laivaan, ja kerroin heille kadottaneeni suurimman osan tavaroistani ja kaikki rahani, ainoastaan jalokivikoristeeni olin saanut pelastetuksi. Tarjosin kapteenille koristeita palkaksi, koska hän oli minut pelastanut, mutta hän ei ottanut mitään vastaan. Onnellisesti saavuin siten taas kotiini. Koristeeni jaoin perheeni ja ystävieni kesken ja köyhille lahjoitin suuria summia. Sitten elin jonkun aikaa rauhassa omassa maassani. Nyt olet kuullut neljännen matkani seikkailut", sanoi Sindbad kuormankantajalle, lahjoittaen hänelle jälleen sata dinaria. "Tule huomenna takaisin, niin saat kuulla kertomuksen viidennestä matkastani. Se on entisiä vielä paljoa ihmeellisempi."