ISÄNTÄ
Vilja oli vielä puimatta — —
KALLE
Niin, isä, mutta et sinä kauan Tapania pidättänyt. Itse hän kertoi, että sinä olit antanut hänelle käteen talon viimeiset eräaseet ja laskenut hänet lähtemään. Ja miehen sinä meille lähetit, jota tarvittiin. Kun Tapani tuli, muuttuivat yrityksemme puolta rohkeammiksi, hän otti kuin itsestään johdon käsiinsä. Me melkein jumaloimme sitä miestä — — oi, isä, en käsitä mitään, en yhtään mitään!
ISÄNTÄ
Kalle, mitä tarkotat?
KALLE
Me odotimme. Tapania ei kuulunut. Vihollinen saattoi yllättää meidät milloin hyvänsä, ja se yllätti! Voi kauhu ja kuolema, liian myöhään me huomasimme, että vihollinen jo oli sivuuttanut Kerämäen, ainoan paikan, missä meillä olisi ollut mahdollisuutta puolustautua mahtavaa ylivoimaa vastaan. Me hyökkäsimme tielle, epävarmoina, ilman johtajaa. Liian myöhäistä! Mustana ketjuna läheni vihollinen kylää. Vain pieniä, heti sulkeutuvia aukkoja olisi siihen meidän ammuntamme tehnyt. Ja me olimme tiellä, suojattomina! Me seisoimme jäykkinä voimatta keksiä mitään keinoa, meille jäi vain yksi valinta: kaatua järjestykseen yli maantien kotikirkon veräjälle. Oi, te ette tiedä, miten kirveli sydäntä tuo »liian myöhään». Ja voi Anna sisko, että minun täytyy se sinulle kertoa! — kirveli sydäntä toinenkin seikka, toinenkin näky. Vinosti yli peltojen painalsi suksilla Tapani etelää kohti. Painalsi taakseen katsomatta pois. Sinne jätti joukkonsa. (Painaen pään käsien varaan.) En tiedä, minne hän hiihti, pakoonko ratkaisevana hetkenä vai vihollisen puolelle.
ANNA
(itsekseen tuskallisesti):