ANNA
Kaatua — niin, sinun ja veljien. Mutta, Tapani, isä ja minä, minne joudumme me?
TAPANI
Isäntä ja sinä? Ei, Anna, en jaksa ajatella näitten tupien raunioina savuavan. Me ajamme ne takaisin! Kuuma paikka on edessä, se on varmaa. Tämä on kostoa meidän viimeviikkoisesta kepposestamme. (Innostuen.) Ja oiva kepponen se oli! Kolmekolmatta miestä vallottamassa asevarastoa, joka olisi riittänyt kokonaiselle joukko-osastolle! Kuljettajat jäivät tielle siihen paikkaan, ja siinä olikin kaikki, minkä ryssä saattoi korjata talteen senjälkeen kuin me olimme vieneet aseet parempiin kätköihin. Kyllä me heti kostoa aavistimme. Sentähden kiiruhdimmekin katkaisemaan heiltä tien, ennenkuin he tänne ehtivät. Anna, minun täytyy lähteä. Miehet odottavat minua männikössä kirkon luona, ja vihollinen voi olla täällä milloin hyvänsä. Ei minulla olisi ollut aikaa tänne poiketa, mutta kun kotipellon yli oikaistiin, en voinut ohitse kulkea…
ANNA
Oli hyvä, että tulit, Tapani. Saanhan edes eväillä laukkusi täyttää, jos jälleen pitemmältä viipyisit…
(Ottaa Tapanin laukun, jonka tämä on laskenut lavitsalle, ja panee siihen eväitä.)
TAPANI
Nyt lähden, Anna. Vihollinen luulee suuria aikaansaavansa, mutta ennenkuin he panevat tuleen sen tuvan, jossa sinun kehtosi kerran keikkui, on heidän totisesti minun iskuni tunnettava, ja ennenkuin heidän likaiset ryssänsaappaansa askeleillaan saastuttavat ne tienoot, joiden keväinen nurmi kerran taipui sinun askeleittesi alla meidän keväisen lempemme syttyessä, on heidän minun verisen rintani yli astuttava ja — Anna — (Taipuu Annan puoleen ja ottaa hänen kätensä käsiinsä.) — ennenkuin minä nyt käyn katsomaan kuolemaa silmästä silmään, on minun sinun kirkkaisiin silmiisi kerran katsottava. Oi, Anna, ne tähdet luovat valoa tielle. Totisesti on miehen käsivarren ja hengen arvoinen se maa, joka sinut kasvatti! Mutta — en voi viipyä enää — Hyvästi, tyttöni! —