Tuo harhakäsitys johtuu toisestakin, vielä syvemmästä syystä.
Se johtuu siitä, että eloonherännyt tajuinen muisto tuntuu meistä vaatimattomassa muodossa elpyvältä havainnolta ja ainoastaan havainnolta. Havainnon ja muiston välillä vallitsisi niinmuodoin intensiteetti- eli aste-ero eikä laatuero. Koska havainto määritellään voimakkaaksi ja muisto heikoksi tajunnantilaksi, joten havainnon muisto ei voi olla muuta kuin sama havainto heikontuneena, näyttää meistä siltä kuin havaintoa salatajuntaan merkitsevän muistin olisi täytynyt odottaa, kunnes havainto on heikentynyt muistoksi. Samasta syystä me päättelemme, ettei havainnon muisto voi syntyä havainnon keralla eikä kehkeytyä samaan aikaan kuin se.
Mutta sitä väittämää, jonka mukaan nykyhetken havainto on voimakas ja elpynyt muisto heikko tajunnantila, väittämää, jonka mukaan muisto syntyy havainnosta vähentymisen nojalla, vastustaa kaikkein alkeellisinkin asian huomioiminen. Olen sen osoittanut eräässä aikaisemmassa teoksessa. Ottakaa jokin voimakas aistimus ja antakaa sen vähetä asteittaisesti aina olemattomiin asti. Ellei aistimuksen ja aistimuksen muiston välillä ole kuin aste-ero, niin aistimus muuttuu ennen sammumistansa muistoksi. Epäilemättä tulee silloin hetki, jolloin ette voi enää sanoa, onko kysymyksessä kokemanne heikko aistimus vaiko kuvittelemanne heikko aistimus, mutta tämä heikko tajunnantila ei esiinny milloinkaan voimakkaan tilan menneisyyteen heijastettuna muistona. Muisto on siis jotakin muuta.
Aistimuksen muisto on asia, joka kykenee nostattamaan mieleen saman aistimuksen, ts. synnyttämään sen uudelleen, aluksi heikkona, sitten voimakkaampana ja yhä voimakkaampana sitä mukaa kuin tarkkaavaisuus siihen kiinteämmin kohdistuu. Mutta samalla se on selvästi erotettavissa nostattamastansa tilasta, ja juuri senvuoksi, että sen tunnemme nostatetun aistimuksen takaa kuten hypnoottisen vaikuttajan hänen aiheuttamansa hallusinaation takaa, me sijoitamme kokemuksemme syyn menneisyyteen. Aistimus on itse asiassa luonteeltansa aktuaalinen ja nykyhetkinen, mutta muisto, joka sen herättää salatajunnan pohjalla, mistä se tuskin kohoaa esiin, osoittaa sitä omalaatuista suggestiivista voimaa, joka on kadonneen, mutta vielä olemaan pyrkivän tunnusmerkkinä. Suggestio on tuskin ehtinyt koskettaa mielikuvitusta, kun suggeroitu asia jo kuvastuu heräämistilassansa, ja juuri senvuoksi on vaikea erottaa toisistansa koettua heikkoa aistimusta ja täsmällisesti paikallistamatonta muistettua heikkoa aistimusta. Suggestio ei kumminkaan ole millään muotoa se, mikä suggeroi, aistimuksen tai havainnon puhdas muisto ei ole millään muotoa itse aistimus tai havainto. Muuten täytyisi sanoa, että hypnoottisen vaikuttajan sanojen, jotka suggeroivat nukkuvien suuhun sokerin tai suolan maun, on jo oltava hieman sokeroituja tai suolaisia.
Jos ottaa vieläkin syvällisemmin tutkiaksensa tätä illuusiota, huomaa siihen sisältyvän henkemme synnynnäisen tarpeen kuvailla itsellensä koko sisäistä elämäämme sen olemuksemme pienoisen osan nojalla, joka on kytkeytynyt nykyhetken todellisuuteen, joka tätä todellisuutta havaitsee ja toimintansa kohteena käyttelee. Havaintomme ja aistimuksemme ovat sekä kaikkein kirkkainta että meille kaikkein tärkeintä, mitä meissä on; ne merkitsevät joka hetki ruumiimme ja toisten olioiden välistä vaihtelevaa suhdetta; ne määräävät tai suuntaavat käyttäytymistämme. Siitä johtuu taipumuksemme nähdä toisissa psyykillisissä tosiasioissa ainoastaan himmentyneitä tai pienentyneitä havaintoja tai aistimuksia. Nekin meistä, jotka kykenevät parhaiten vastustamaan tuota taipumusta, jotka luulevat näkevänsä ajatuksessa jotakin muuta kuin kuvien leikkiä, tuskin voisivat saada itseään vakuuttumaan siitä, että havainnon muisto eroaa perinpohjaisesti havainnosta itsestänsä: heistä näyttää siltä kuin muistin täytyisi joka tapauksessa olla ilmaistavissa havainnon termein, luotavissa jonkinlaisen kuvaan vaikuttavan toiminnon avulla. Mutta mikä olisikaan se toiminto? Me sanomme itsellemme a priori, ettei se voi koskea muuta kuin kuvan sisällön kvaliteettia tai sen kvantiteettia, tai molempia yhtaikaa. Kvaliteetista ei varmaankaan voi olla kysymys, koska muiston on esitettävä meille menneisyyttä sitä muuttamatta. Asia koskee niin ollen kvantiteettia. Mutta kvantiteetti vuorostaan voi olla ekstensiivinen tai intensiivinen, sillä kuva käsittää määrätyn luvun osia ja ilmaisee määrätyn asteen voimaa. Tarkastelkaamme ensimmäistä vaihtopuolta. Muuttaako muisto kuvan laajuutta? Ilmeisesti ei, sillä jos se lisäisi menneisyyteen jotakin, niin se olisi virheellinen, ja jos ottaisi siitä jotakin pois, epätäydellinen. Niinmuodoin jää jäljelle se mahdollisuus, että muutos koskee intensiteettiä, ja koska se nähtävästi ei ole lisääntymistä, niin sen täytyy olla vähentymistä. Tällainen on se vaistomainen, tuskin tajuinen dialektiikka, joka johtaa meidät peräkkäisten poistojen nojalla käsittämään muiston kuvan heikontumiseksi.
Kun tuo johtopäätös on tehty, niin sen vaikutus tuntuu koko muistipsykologiassamme; onpa se fysiologiassammekin havaittavissa. Millaiseksi ajatellemmekin havainnon aivomekanismin, me käsitämme muiston vain saman mekanismin uudeksi liikunnaksi, saman tosiasian heikontuneeksi toistumiseksi. Kuitenkin on olemassa kokemus, joka näyttää viittaavan aivan toiseen. Se osoittaa meille, että voi menettää visuaaliset muistot lakkaamatta silti näkemästä ja auditiiviset muistot lakkaamatta silti kuulemasta; ettei psyykillinen sokeus tai kuurous välttämättä edellytä näön tai kuulon kadottamista. Olisiko se mahdollista, jos havainto ja muisti käyttelisivät samoja keskuksia, saisivat liikkeeseen samat mekanismit? Voimatta kuitenkaan myöntää havainnon ja muiston välillä olevan perinjuurista eroa jatkamme vielä asian tutkimista.
Rakentaen psyykillisen elämämme selvästi toisistaan erotetuista tiloista ja arvellen kaikkien näiden tilojen olevan ilmaistavissa kuvien avulla järkeilymme päätyy kahta konvergoivaa uraa kulkien tekemään muistosta kalvenneen havainnon, asian, joka seuraa havaintoa sen sijaan että esiintyisi yhtaikaa sen keralla. Jos hylkäämme tämän älyllemme luonnostansa kuuluvan dialektiikan, jota kielemme mielellään viljelee ja joka kenties on käytännössä välttämätön mutta ei sisäisen havainnon suggeroima, niin muisto ilmenee havainnon alinomaisena vastapuolena, sen keralla syntyvänä, yhtaikaa kehkeytyvänä ja edellisen hävittyä eloonjääneenä, koska on olemukseltansa toisenlainen kuin se.
Mikä siis onkaan muisto? Psyykillisen tilan selvä kuvaileminen tapahtuu aina kuvien nojalla, ja minä sanoin äsken, ettei kuvan muisto ole mikään kuva. Niinpä käykin puhdasta muistoa kuvaileminen vain epämääräiseen tapaan, vertauskuvallisesti. Sanon siis, kuten olen tutkimuksessani Matière et Mémoire selittänyt, että se on havaintoon verrattuna sama kuin kuvastimen takana nähty kuva sen edessä sijaitsevaan esineeseen nähden. Esinettä voi yhtä hyvin koskea kuin nähdä, se vaikuttaa meihin samoin kuin me siihen, se on mahdollisten toimintojen kyllästämä, se on aktuaalinen. Kuva on virtuaalinen, ja vaikka se onkin esineen kaltainen, ei se kykene tekemään mitään sellaista kuin viimeksi mainittu. Sitä mukaa kuin aktuaalinen olemassaolomme kehkeää ajassa, syntyy sen vastapuoleksi virtuaalinen olemassaolo, kuva kuvastimessa. Jokaisessa elämämme tuokiossa ilmenee niinmuodoin kaksi aspektia: se on aktuaalinen ja virtuaalinen, toisaalta havaintoa, toisaalta muistoa. Se jakautuu ilmaantuessaan. Tai pikemmin: sen olemuksena on juuri tämä jakautuminen, sillä alinomaa liikkuva nykyhetki, jo olemattomiin kadonneen välittömän menneisyyden ja vielä syntymättömän välittömän tulevaisuuden pakeneva raja hupenisi pelkäksi abstraktioksi, ellei se olisi juuri se liikkuva kuvastin, joka lakkaamatta heijastaa havaintoa muistoksi.
Kuvitelkaamme sellaista ihmismieltä, jossa tämä kahdentuminen tulee tajutuksi. Otaksukaamme, että havaintomme ja toimintamme heijastuvat meihin takaisin, ei havainnon ja toiminnan tultua suoritetuksi, vaan sitä mukaa kuin havaitsemme ja toimimme. Silloin näemme yhtaikaa todellisen olemisemme ja sen virtuaalisen kuvan, toisaalla esineen, toisaalla heijastuksen. Heijastus ja esine eroavat selvästi toisistansa, sillä jälkimmäisessä on kaikki havainnon luonnepiirteet, edellinen taas on jo muistoa: ellei se olisi sitä heti, ei se voisi siksi muuttua milloinkaan. Myöhemmin, suorittaessaan säännönmukaista toimintaansa, se osoittaa meille menneisyytemme varustettuna menneisyyden merkillä; jo muodostumisensa hetkellä havaittuna se ilmenee oleellisine menneisyysleimoinensa. Mikä on tuo menneisyys? Se ei ole eikä voi olla ajallisesti määriteltävissä, se on menneisyyttä yleensä, se ei voi olla mitään erikoista menneisyyttä. Jos sen muodostaisi vain jokin havaittu asia, jokin koettu mielenliikutus, voisi vielä pettyä ja luulla jo ennen havainneensa, mitä havaitsee, kokeneensa, mitä kokee. Mutta tässä onkin asian laita toisin. Se, mikä joka hetki jakautuu havainnoksi ja muistoksi, on kaikki näkemämme, kuulemamme, kokemamme, koko olemisemme ja kaikki mitä meitä ympäröi — kaikki yhtenä kokonaisuutena. Jos tämä jakautuminen tulee tajutuksi, niin koko nykyisyytemme ilmenee samalla kertaa sekä havaintona että muistona. Ja kuitenkin tiedämme varsin hyvin, ettei sama historian hetki ole kahteen kertaan elettävissä ja ettei aika käänny vierimään taaksepäin. Mikä neuvoksi? Tilanne on omituinen, paradoksaalinen. Se saattaa sekasortoon kaikki tottumuksemme. Meillä on muisto; se on muisto, koska siinä ilmenee niiden tilojen luonteenomainen leima, joita yleensä tuolla nimellä mainitsemme ja jotka kuvastuvat tajuntaan vasta niiden kohteen kadottua. Ja kumminkaan ne eivät edusta mitään jo ollutta, vaan yksinkertaisesti jotakin parhaillaan olevaa; se liikkuu pari passu toistamansa havainnon keralla. Se on nykyisyyden hetkenä tämän hetken muisto. Se on muodoltansa menneisyyttä ja sisällöltänsä nykyisyyttä. Se on nykyisyyden muisto.
Sitä mukaa kuin tilanne edistyy, luo muisto, joka pysyttelee sen rinnalla, jokaiseen vaiheeseen »jo ennen nähdyn», »ennen tunnetun» leiman. Mutta tämä tilanne näyttää jo ennen päämaaliinsa ehtimistäkin välttämättä muodostavan kokonaisuuden, koska hetken mielenkiinto on sen leikannut erilleen tasaisesti jatkuvasta kokemuksestamme. Kuinka olisimmekaan jo eläneet jonkin osan tilanteesta, ellemme ole eläneet sitä kokonaisuudessaan? Voisimmeko tuntea sitä, mikä kehittyy irrallaan, ellemme tunne sitä, mikä on vielä kerällä? Emmekö joka hetki ainakin ennakolta arvaile seuraavaa hetkeä? Tuleva tuokio alkaa jo nykyhetkessä, sen sisältöä ei käy erottaminen jälkimmäisen sisällöstä; jos toinen epäilemättä on menneisyyteni palautumista, kuinka ei tuleva tuokio olisi samaa? Minä tunnen toisen ja tulen niinmuodoin varmasti tuntemaan toisenkin. Niinpä olenkin siihen nähden, mikä on kohta tapahtumaisillaan, sen henkilön asenteessa, jolle jokin on oleva tuttua ja jolle senvuoksi jokin on tuttua. Mutta tuo on vain tiedon asenne, sen muoto vailla sisältöä. Koska en voi ennustaa, mitä tulee tapahtumaan, huomaan varsin hyvin, etten sitä tiedä, mutta samalla minä aavistan, että tulee hetki, jolloin olen sen tietänyt, siinä merkityksessä, että se on huomioni esineeksi tullessaan minulle tuttua, ja tämä tuleva tuttuus, jonka tunnen välttämättömäksi tuntemiskykyni pitkin matkaa osoittaman voimakkaan suuntautumisen nojalla, vaikuttaa ennakolta taaksepäin nykyhetkeeni sijoittaen minut siihen omituiseen tilanteeseen, jossa ihminen on havaitessaan tuntevansa sen, minkä tietää olevansa itselleen outoa.