AGNES (hymyten).
Kuin ylpeä!
Et tahdo pyytää lämpöä.
(Panee puita uuniin.)
BRAND (astelee edes takaisin).
En tahdo!
AGNES (hiljaa itsekseen huonetta järjestellessään). Tähän kynttilä! Näin silloin sormin pienoisin hän kurkotteli liekkihin. Hän oli terve, iloinen ja tuoliltansa liukuen hän kysyi multa, oliko tuo valo taivaan aurinko. (Muuttaa hiukan kynttiläjalkaa.) Nyt valo sinne lankeaa, miss' ainoiseni uinahtaa. Nyt läpi ruudun lasin hän voi sieltä nähdä kynttilän ja joulutuvan loistossaan hän näkee myöskin suorastaan. — Mut ruuturukka kyyneilee; — vaan varros, nyt se hymyilee. —
(Kuivaa ikkunanruudut.)
BRAND (on seurannut häntä silmillään ja sanoo hiljaa).
Oi milloin tyyntyy vihdoinkin
tuo murheen meri myrskyisin!
Sen täytyy rauhaan.
AGNES (itsekseen). Nyt se loistaa! Se melkein kylmän ruudun poistaa ja koko huoneen suurentaa; ja on kuin kylmä routamaa nyt sänkyholviks muuttuis vain, miss' armas nukkuis uinahtain.
BRAND.
Mit' teet sä, Agnes?
AGNES.
Tiedä en.
BRAND (lähemmäksi tullen).
Miks syrjään työnsit uutimen?