SKULE KUNINGAS. Pane pois huntu; katso minuun niillä silmillä, jotka kerran olivat kirkkaat ja siniset kuin taivas.
INGEBORG. Ne silmät ovat olleet sateinen taivas kaksikymmentä vuotta; sinä et niitä enää tuntisi, etkä saa niitä enää koskaan nähdä.
SKULE KUNINGAS. Mutta äänesi on raitis ja suloinen ja nuori, niinkuin silloin!
INGEBORG. Olen sitä käyttänyt ainoastaan kuiskatakseni sinun nimeäsi, painaakseni sinun suuruutesi nuoreen sydämmeen ja rukoillakseni syntisten Jumalalta armoa meille molemmille, jotka olemme rakastaneet rikoksellisesti.
SKULE KUNINGAS. Niinkö olet sinä tehnyt?
INGEBORG. Olen ollut hiljaa, kun en puhunut rakkauden sanoja sinusta; — sen vuoksi on ääneni pysynyt raittiina ja suloisena ja nuorena.
SKULE KUNINGAS. Siitä on kulunut kokonainen elämä. Jokaisen kauniin muiston siltä ajalta olen menettänyt ja unohtanut —
INGEBORG. Se oli oikeutesi.
SKULE KUNINGAS. Ja sillä aikaa olet sinä, Ingeborg, sinä hellä, uskollinen vaimo, istunut kaukana pohjassa, jäisessä yksinäisyydessä ja koonnut ja pannut talteen!
INGEBORG. Se oli minun onneni.