Mutta juuri tämä valtiollinen harrastus on epäilemättä monessa kohden kehittänyt Ibsenin historiallista katsantotapaa. Olkoonpa että Catilinan kuva välistä on liian paljon kaunisteltu, mutta toiselta puolen jo tämä Ibsenin draamallinen esikko osottaa merkillistä kykyä historiallisten ristiriitaisuuksien ymmärtämisessä ja kuvailussa. Samaten "Inger Östrootin rouva" liikkuu historiallisella alalla, ja sekä Norjan valtiollinen asema, että kansan ja sen eri luokkien mieliala 1500-luvun alkupuolella ovat siinä kuvaillut aivan historian mukaisiksi.
"Kuninkaan-alut" on kuitenkin tässä kohden edellisiä draamoja vielä etevämpi, sillä monessa yksityiskohdassakin tekijä on tarkasti seurannut vanhan Hookon kuninkaan historiaa eli "tarinaa". Siinä löytyy esim. Dagfinn Bonden neuvo "kylmästä teräksestä", riita jaarlin miesten ja Iivari Bodden välillä, vieläpä Hookonin ja Margaretan yhtyminen kun Skule on ottanut kuninkaan nimen. Tietysti tekijä muuten on käyttänyt semmoisia yksityiskohtia jotensakin vapaasti, draamallisten tarkoitustensa saavuttamiseksi, ja mitä taitavimmin hän on osannut sovittaa ne draamalliseen kokonaisuuteen: niin on tarinassa esim. Vegard Væradalin surma, pyrstötähden ilmestyminen ja hyvä vuodentulo Hookonin hallitus-aikana j.m.s. kerrottu ilman oikeata yhteyttä tärkeämpäin tapausten kanssa, kun ne sitä vastoin draamassa vaikuttavat suoraan pääristiriitaisuuden kehitykseksi taikka luonteiden kuvailemiseksi. Samoin on tekijä, enentääksensä Skulen epäilemistä, itse keksinyt Trondin tunnustuksen, josta historia ei tiedä mitään. Tärkeämpi kuin nämä yksityiskohdat on kuitenkin se seikka, että draama kokonaisuudessaan antaa oikean kuvan niistä historiallisista pyrinnöistä, jotka Hookon Hookoninpojan aikana taistelivat keskenänsä Norjassa. "Norja on valtakunta, se on tuleva kansaksi" sanoo Hookon, ja tämä hänen "kuninkaan-ajatus" on todellakin peräti historiallinen; sehän oli Hookon Hookoninpojan tehtävä historiassa, sentähden hänen hallituksensa oli niin onnellinen ja hyödyllinen Norjalle. Jos lukee Norjan etevimpien historioitsijain kertomukset tästä ajasta, niin täytyy ihmetellä sitä erinomaista taitoa, jolla Ibsen on voinut draamassansa kuvaella taistelua tämän Hookonin edustaman uuden kehitysasteen ja "vanhan tarinan", Skulen ja Nikolauksen pyrintöjen, välillä.
Eipä kuitenkaan Ibsen ole unhottanut että historia on toista kuin taide, ja ett'ei siis historiallinen todenperäisyys yksistään riitä suuren draaman aikaansaamiseen, vaan että henkilöitten täytyy osottaa vilkasta persoonallista sielunelämääkin. Niin onkin laita sekä tässä että Ibsenin edellisissä historiallisissa draamoissa.
Jo Catilinassa esiintyy, niinkuin Ibsen itse sanoo, paljon siitä, jota tekijän myöhemmät teokset koskevat: "taistelu ky'yn ja halun, tahdon ja mahdollisuuden välillä". Samaten tässä ristiriita kolmen kuninkaan-alun välillä ei yksistään synny siitä että Hookon edustaa "uutta", Nikolaus ja Skule sitä vastoin "vanhaa tarinaa", vaan myös siitä että Hookon itse uskoo oikeuteensa, molemmat muut epäilevät ja horjuvat. Tämä Hookonin luottamus kutsumukseensa on hänen väkevyyden-vyö, se vaikuttaa että muutkin häneen luottavat. Hän kuulee "Herran pettämättömän äänen huutavan sisässänsä: sinun pitää toimittaman suuri kuninkaan-työ Norjassa". Ja kun Skule on ottanut kuninkaan nimen, hän uskaltaa kysyä: "Jumala, Jumala — miksi rankaiset minua niin kovasti, minua, joka en ole mitään rikkonut?". Mutta pian hän havaitseekin rikkoneensa, Ingaa ja Margaretaa vastaan, joilta hän on sulkenut sydämmensä, voidaksensa muka siten paremmin täyttää kuninkaallisia velvollisuuksiaan. Nyt hän tunnustaa rikoksensa ja siten yhdistyttyänsä äitiinsä ja vaimoonsa on hän taas vahvistunut. "Tulkoon mitä tahansa, minä tunnen itsessäni Herran voiman!".
Vastakohtina Hookoniin ovat Nikolaus, jolla on palava himo hallitsemaan, mutta jolta kyky puuttuu, ja Skule, joka himossa on Nikolauksen vertainen samassa kuin hänellä on kykyäkin. Mutta kuitenkin hänen itsensä täytyy myöntää: "Minä olen kuninkaan käsi, kentiesi kuninkaan pääkin mutta Hookon on täysi kuningas". Luottamus, joka Hookonissa on niin vahva, se puuttuu Skulelta, Ja tähänkin seikkaan näemme persoonallisen syyn: Skule on samaten kuin Hookon kutistanut osan sisällisestä elämästänsä; hänkin jää vieraaksi niille, jotka häntä innokkaasti rakastavat. Mutta koska hän on sen tehnyt itsekkäisessä tarkoituksessa niin tuo synti on hänelle turmiollisempi kuin Hookonille; vasta kun on liian myöhään hän tuntee ja tunnustaa mitä hän on rikkonut.
Täten yhdistämällä kuvailtujen henkilöitten persoonallisen ja historiallisen elämän suurellaiseksi kokonaiskuvaksi on Ibsen luonut teoksen semmoisen että joku arvostelija on voinut sanoa Kuninkaan-alut "ehkä suurimmaksi draamaksi, joka on näyttämölle annettu Shakespearen ajoista saakka".
VALENTIN VASENIUS.
KUNINKAAN-ALUT
Henkilöt:
HOOKON HOOKONINPOIKA, Birkebeinien valitsema kuningas.
Inga VARTEIGIN ROUVA, hänen äitinsä.
SKULE JAARLI.
RAGNHILD ROUVA, hänen puolisonsa.
MARGARETA, hänen tyttärensä.
SIGRID, jaarlin sisar.
GUTHORM INGENPOIKA.
SIGURD RIBBUNG.
NIKOLAUS ARNENPOIKA, Oslon piispa.
DAGFINN BONDE, Hookonin tallimestari.
IIVARI BODDE, hänen sotapappinsa.
VEGARD VÆRADALIN herra, eräs hänen seuruelaisistaan.
GREGORIUS JUHONPOIKA, läänitysmies.
POOL FLIDA, läänitysmies.
INGEBORG, Antero Skjaldarbandin vaimo.
PIETARI, hänen poikansa, nuori pappi.
SIRA VILJAM, Nikolaus piispan huonekappalainen.
SIGARD MESTARI, Brabantilainen lääkäri.
JATGEIR RUNOILIJA, Islantilainen.
BOORD BRATTE, päällikkö Trondhjemin maakunnasta.
Kansaa ja Bergenin, Oslon ja Nidarosin kaupunkien asukkaita.
Ristiveljiä, pappeja, munkkeja ja nunnoja.
Vieraita, asemiehiä ja naisia.
Sotaväkeä j.n.e.