NIKOLAUS PIISPA. Niin; ja se lapsi, jonka hän sai takaisin, oli yli vuoden vanha —
SKULE JAARLI. Siis ei ole ainoatakaan ihmistä maailmassa, joka voi tähän valoa luoda! (kävelee muutaman kerran kiivaasti edestakaisin.) Kaikkivaltias Jumala, voiko tässä olla perää? Hookon — kuningas — hän, joka hallitsee maata ja valtakuntaa, hän olisi syntymäoikeutta vailla! — Ja miksi asia ei voisi niin olla? Onpa häntä kaikissa seurannut ihmeteltävä onni, — miksi siis ei sekin, että hän lapsena otetaan köyhän mökkiläisen majasta ja lasketaan kuninkaan lapsen kätkyeesen —
NIKOLAUS PIISPA. Samalla kuin koko kansa uskoo häntä kuninkaan pojaksi —
SKULE JAARLI. Samalla kuin hän itse sen uskoo, piispa, — se on suurin onni, se on väkevyyden vyö! (menee akkunalle.) Katsokaa, kuinka kauniina hän istuu hevosen seljässä. Ei kukaan ole siinä hänen vertaisensa. Hänen silmissään on hymy ja välke ikäänkuin auringon paiste, hän katsoo vasten päivää niinkuin tietäisi olevansa luotu käymään eteenpäin, yhä eteenpäin, (kääntyy piispaa kohti.) Minä olen kuninkaan käsi, kentiesi kuninkaan pääkin; mutta hän on täysi kuningas.
NIKOLAUS PIISPA. Eikä kenties sittekään ole.
SKULE JAARLI. Niin, — kenties ei sittekään.
NIKOLAUS PIISPA (panee kätensä hänen olkapäällensä). Jaarli, kuulkaa minua —
SKULE JAARLI (katsoo yhä ulos). Tuossa istuu kuningatar. Hookon puhuu hänelle lempeästi; hän punehtuu ja vaalenee ilosta. Hän otti hänet puolisoksensa, koska oli viisasta valita maan mahtavimman miehen tytär. Silloin ei hänen sydämmessään ollut ainoatakaan lämmintä ajatusta häntä kohtaan — mutta niitä tulee; Hookonilla on onni kaikessa. Hänen vaimonsa on valaiseva hänen elämänsä — (vaikenee ja lausuu hämmästyen.) Mitä se tietää?
NIKOLAUS PIISPA. Mikä?
SKULE JAARLI. Dagfinn Bonde tunkeusi väkisin ympärillä seisovan joukon läpi. Nyt hän ilmoittaa jotakin kuninkaalle.