SIGRID. Lavealle hajoaa suku nyt. (lankeaa polvillensa Hookonin eteen.)
Suokaa minulle armo, herra kuningas!
HOOKON. Nouskaa, Sigrid rouva, mitä pyydätte, on tapahtuva.
SIGRID. Minä en voi seurata jaarlia Nidaroosiin. Reinin nunnaluostari on juuri vihittävä; kirjoittakaa arkkipiispalle — vaikuttakaa minun hyväkseni, että pääsen sinne abbedissaksi.
SKULE JAARLI. Sinä, sisareni?
HOOKON. Te tahdotte mennä luostariin!
SIGRID (nousee). Nidaroosin veri yönä, minun hääpäivänäni, kun Baglit tulivat ja löivät minun ylkäni kuoliaaksi ja monta sataa hänen kanssansa, samalla kun kaupunki paloi joka kulmalta, — silloin oli ikään kuin olisi veri ja murhapalo tehneet näköni tylsäksi ja suljetuksi ulkomaailmaan päin. Mutta minä sain voiman hämärästi huomata, mitä ei kukaan muu voi nähdä, — ja nyt juuri näen — suuren hirmuajan koittavan maalle!
SKULE JAARLI (kiivaasti). Hän on sairas! Elkää huoliko hänestä!
SIGRID. Runsas vilja on kypsyvä hänelle, joka pimeässä niittää. Kaikilla Norjan naisilla pitäisi nyt oleman ainoastaan yksi toimi, — maata polvillansa luostareissa ja kirkoissa, ja rukoilla — rukoilla yöt päivät!
HOOKON (kauhistuen). Onko se ennustuslahja vai sieluntauti, joka noin haastaa?
SIGRID. Hyvästi, veljeni, — me kohtaamme toisemme vielä kerran.