NIKOLAUS PIISPA. Terve tullut maahanpaniaisiin, herra kuningas!
HOOKON. Kovasti olette kaiken aikaa minua vastustanut; mutta nyt se olkoon unohdettu ja anteeksi annettu; kuolema pyyhkäisee puhtaaksi suurimmankin rätingin.
NIKOLAUS PIISPA. Se helpotti! Oi, kuinka kuninkaan laupeus on ihmeellisen suuri! Herra, mitä tänä iltana olette tehnyt vanhaa syntistä kohtaan, olkoon se kymmenkertaisesti —
HOOKON. Jättäkäämme sikseen; mutta minun täytyy sanoa, että minua suuresti kummastuttaa. Te kutsutte minut tänne saadaksenne minun anteeksi antamukseni, ja kuitenkin valmistatte minulle tämmöisen yhtymisen.
NIKOLAUS PIISPA. Yhtymisen, herra?
SKULE HERTTUA. Kuningas tarkoittaa minua. Herra piispa, tahdotteko vakuuttaa Hookon kuninkaalle minun uskoni ja kunniani kautta, että minä en ensinkään tietänyt hänen tulostansa, ennenkuin laskin jalkani Oslon laiturille.
NIKOLAUS PIISPA. Ah, ah; koko syy on minussa! Olen ollut sairas, vuoteen-oma koko menneen vuoden; olen vähän taikka en ollenkaan hankkinut tietoja maan asioista; minä luulin, että korkeain sukulaisten väli nyt olisi hyvä ja sopuisa!
HOOKON. Olen havainnut, että ystävyys herttuan ja minun välilläni menestyy paraiten, kun me pysymme erillämme; sentähden hyvästi, Nikolaus piispa, ja Jumala olkoon teidän kanssanne siellä, johon nyt menette, (aikoo mennä.)
SKULE HERTTUA (hiljaa ja levottomasti). Piispa, piispa; hän menee!
NIKOLAUS PIISPA (äkkiä ja raivokkaan voimalla). Jääkää, Hookon kuningas!