WANGEL. Ja mitä — mitä aiot sitten tehdä?
ELLIDA. Minä en tahdo puolustautua sillä, että olen toisen miehen vaimo. En puolustautua sillä, että minulla ei ole valitsemisen varaa. Sillä silloin ei asia tule ratkaistuksi.
WANGEL. Puhut valitsemisesta. Valitsemisesta, Ellida! Valitsemisesta tässä asiassa!
ELLIDA. Niin, valita minun täytyy. Valita kahdesta toinen. Joko antaa hänen lähteä yksin —. Tahi — seurata häntä.
WANGEL. Ymmärrätkö itse, mitä puhut. Seurata häntä! Uskoa kohtalosi hänen käsiinsä!
ELLIDA. Mutta uskoinhan minä kohtaloni sinunkin käsiisi. Ja lisäksi arvelematta.
WANGEL. Olkoon niin. Mutta hän! Ventovieras! Mies, jota tuskin tunnet!
ELLIDA. Oh, sinä olit minulle kenties vielä tuntemattomampi. Ja kuitenkin minä seurasin sinua.
WANGEL. Silloin sinä ainakin tiesit mikä elämä sinua odotti. Mutta nyt! Nyt? Ajattelehan toki! Mitä tiedät sinä nyt? Et mitään sinä tiedä. Et edes kuka — tai mikä hän on.
ELLIDA (Katselee miettien eteensä.) Se on totta. Mutta se se juuri onkin kammottavaa.