WANGEL. Niin se oli.
ELLIDA. Sen uskon, rakas ystävä. Siitä syystä en sitä nyt mainitsekkaan. Tahdon vaan johdattaa mieleesi että minäkin puolestani olin suora ja vilpitön sinua kohtaan. Sanoin peittelemättä, että kerran ennen olin ollut rakastunut erääseen toiseen. Että me tavalla olimme jo olleet kiilloissakin.
WANGEL. Kihloissa —?
ELLIDA. Niin, jotain sellaista se oli. Mutta me erosimme pian. Hän matkusti pois. Ja senjälkeen minä tein lopun siitä suhteesta. Kaiken tämän kerroin sinulle.
WANGEL. Mutta, rakas Ellida, miksi kaivat tuon uudestaan esille? Oikeastaanhan koko seikka ei koske minua. Enhän ole koskaan edes kysynyt kuka hän oli.
ELLIDA. Et, sitä et ole kysynyt. Sinä olet aina ollut niin hienotunteinen minua kohtaan.
WANGEL (Hymyilee.) No tässä tapauksessa — voisinhan kysymättäkin sanoa hänen nimensä — —
ELLIDA. Hänen nimensä!
WANGEL. Eihän Skjoldvikissä ja sen ympäristössä ollut montakaan arvailtavaa. Tahi oikeammin siellä oli vain yksi —
ELLIDA. Sinä luulet että se oli — Arnholm.