WANGEL. Sinä et saa enään ajatella häntä. Et koskaan! Kuuletko, rakas, rakas Ellida! Lupaa se minulle. Nyt me koetamme toisenlaista parannuskeinoa. Siihen tarvitaan raittiimpaa ilmaa kuin on täällä vuonon pohjassa. Suolaista, karkaisevaa meri-ilmaa, rakkaani! Mitä siitä arvelet?
ELLIDA. Oi, älä puhu siitä. Heitä se kokonaan mielestäsi! Se ei kuitenkaan auttaisi minua. Minä tunnen niin hyvin, — etten saisi sielläkään sitä mielestäni karkoitetuksi.
WANGEL. Mitä, armaani? — mitä sinä oikeastaan tarkoitat?
ELLIDA. Sitä kammottavaa, sitä käsittämätöntä voimaa, joka minun sieluani hallitsee —
WANGEL. Mutta sinähän olet jo vapautunut siitä. Silloin kun teit lopun siitä suhteesta. Kaikkihan on iäksi ohi.
ELLIDA (Hypähtää paikaltaan.) Ei, se se juuri on kauheata! Se ei ole ohi.
WANGEL. Eikö?
ELLIDA. Ei, Wangel, — se ei ole ohi! Minä pelkään, ettei se milloinkaan mene ohi. Ei koko elämässäni!
WANGEL (Tukahutetulla äänellä.) Tarkoitatko, ettet syvimmässä sydämessäsi koskaan ole voinut unhoittaa tuota vierasta miestä?
ELLIDA. Minä olin jo unhoittanut hänet. Mutta sitten tuntui kuin hän olisi tullut takaisin.