ELLIDA. Se mitä sanotte, on surullinen totuus. Ja luulen että ihmiset aavistavat sen itsekin. Että joku hämärä tunto siitä kalvaa heidän sieluaan ikäänkuin salainen katumus ja suru. Uskokaa minua, siinä on syvin syy ihmisten raskasmielisyyteen. Niin, — uskokaa minua.
ARNHOLM. Mutta hyvä rouva Wangel, minusta tuntuu kuin eivät ihmiset niin pahoin raskasmielisiä olisikaan. Päinvastoin näyttää elämä useimmille olevan kevyt ja valoisa ja kuluvan suurena hiljaisena itsetiedottomana ilona.
ELLIDA. Ei suinkaan. Se ilo — se on aivan samanlaista kuin meidän ilomme pitkästä valoisasta kesäpäivästä. Sitäkin seuraa aina ajatus tulevasta pimeyden ajasta. Ja se ajatus luo varjon ihmis-iloon — samoin kuin pilvenhattara vuonoon. Äsken se vielä päilyi kirkkaana ja sinisenä. Ja sitte yht'äkkiä —
BOLETTE. Sinun ei pitäisi nyt antautua noin surullisiin ajatuksiin.
Olithan juuri niin iloinen ja reipas —
ELLIDA. Niin, niin, olinhan minä. Ooh, tämä, tämä, — tyhmäähän se on. (Katselee levottomasti ympärilleen.) Kunpa Wangel nyt vaan tulisi. Hän sanoi niin varmasti tulevansa. Mutta ei häntä kumminkaan kuulu. Hän on varmaankin unohtanut. Ooh, rakas Arnholm, ettekö te koettaisi saada häntä käsiinne?
ARNHOLM. Mielelläni.
ELLIDA. Sanokaa, että hänen pitää tulla heti. Sillä nyt minä en näe häntä —
ARNHOLM. Ette näe —?
ELLIDA. Te ette minua ymmärrä. Kun hän on poissa, en toisinaan voi muistaa hänen ulkomuotoaan. Ja silloin tuntuu kuin olisin hänet kadottanut. — Se on niin kauhean tuskallista. Mutta menkää nyt! (Ellida kulkee lammikon äyräällä sinne tänne.)
BOLETTE (Arnholmille.) Minä tulen kanssanne. Ettehän te osaa —