Nora. Herrainen aika, etkös voi sitä ymmärtää? Ei semmoista vanhaa herraa ollenkaan ollut olemassa; se oli vain mielikuvitus, jota minä tässä istuissani aina kuvailin mielessäni, kun en tietänyt mitään neuvoa mistä saada rahoja. Vaan yhdentekevää se onkin; tuo vanha, ikävä herra saa minun puolestani jäädä sinne missä hän on; minä en huoli hänestä enkä hänen testamentistaan, sillä nyt olen minä huoleton. (kavahtaa ylös). Voi, kuinka hauskaa ajatella sitä, Kristiina. Huoleton! Voida olla huoletonna, aivan huoletonna; voida leikkiä ja kuperrella lasten kanssa; voida pitää taloa kauniina ja sievänä, kaikki niinkuin Torvald rakastaa sitä! Ja ajatteles, sitten tulee kohta kevät kauniine ilmoinensa. Niin pääsemme ehkä matkustamaan vähäisen. Minä ehkä saanen nähdä merta taasen. Niin, niin, onpa oikein eriskummaista elää ja olla onnellisena!
(Etuhuoneen kello soi.)
Rouva Linde (nousee ylös). Soitetaan; ehkä lienee parasta, että minä menen.
Nora. Ei, istu sinä; ei tänne tule ketään; se on varmaan Torvaldille —
Sisäpiika (etuhuoneen ovessa). Pyydän anteeksi, rouva, — täällä on herra, joka tahtoo puhutella asianajajata.
Nora. Pankkitirehtöriä kai tarkoitat.
Sisäpiika. Niin, pankkitirehtöriä; mutta minä en tietänyt — kun tohtori on siellä sisällä.
Nora. Kuka se herra on?
Asianajaja Krogstad (etuhuoneen ovessa). Minä se olen, rouva.
Rouva Linde (säpsähtää, hämmästyy ja kääntyy ikkunaanpäin).