Helmer. Kaikkea, sanon —
Nora. (vakautuen.) Sitä et saa koskaan ikipäivinä tehdä.
Nora. Hyvä on; niin kannamme kuorman yhdessä, Nora — niinkuin miehen ja vaimon sopii. Se on, niinkuin olla pitää. (hyväilee häntä) Oletkos nyt tyytyväinen? Kas niin, kas niin; ei ole tarvis noita pelollisia kyyhkysensilmiä. Eihän koko asiassa ole muuta kuin aivan perättömiä luuloja. — Nyt sinun pitäisi tanssia kerta Tarantella-tanssi läpi ja harjoittaa tamburinon lyöntiä. Minä menen sisäkamariini ja panen väli-oven kiinni, niin en kuule mitään; peuhaa sinä täällä vaikka kuinka paljon. (kääntyy ovessa.) Ja kun Rank tulee, sano hänelle, mistä hän saa minut tavata. (Hän nyykähyttää päätä vaimolleen jäähyväisiksi, menee papereineen kamariinsa ja panee oven kiinni jälkeensä.)
Nora. (hurjistuneena tuskasta, seisoo kuin paikkaansa kiinninaulittuna, kuiskaa.) Hänen sydämmensä salli hänen tehdä näin. Hän tekee sen. Hän tekee sen, vaikka mitä tapahtuisi. — Ei, ei koskaan sinä ilmoisna ikänä tätä! Ennen vaikka mitä! Pelastusta —! Mikä neuvoksi — (Kello soi etuhuoneessa.) Tohtori Rank —! Ennen vaikka mitä! Ennen kaikkea muuta, mitä ikinä lieneekin!
(Hän pyyhkäisee kasvojaan, hillitsee tuskansa, menee ja avaa oven. Tohtori Rank seisoo siellä ulkona ja ripustaa juuri turkkinsa naulaan. Seuraavan keskustelun aikana alkaa pimetä.)
Nora. Hyvää päivää, tohtori Rank. Tunsinpa teidät soittamisestanne. Mutta älkää nyt menkö sisään Torvald'in luokse; hänellä on, luulen ma, jotakin työtä.
Rank. Entäs teillä?
Nora. (astuen saliin ja pannen kiinni oven tohtorin jälkeen.) Kyllähän te sen tiedätte — teidän varallenne on minulla aina hiukkanen aikaa.
Rank. Kiitoksia siitä. Sitä aion käyttää hyväkseni niin kauan kuin voin.
Nora. Mitä te sillä tarkoitatte? Niin kauan kuin voitte?