Helmer. No, no, no; sehän on tietysti pelkkää leikkiä minulta —
Nora (menee oikeanpuoliselle pöydälle.) Eihän minulle voisi juolahtaa mieleenkään tehdä vastoin sinun tahtoosi.
Helmer. Et, kyllähän minä sen tiedän; ja olethan sinä antanut minulle sanasi sen päälle —. (kääntyen häneen.) Noh, pidä sinä pikku joulusalaisuutesi omanasi, mun armas Norani. Tulevathan ne kai ilmi täniltana kun joulukuusi on sytytetty, arvaan ma.
Nora. Oletko muistanut kutsua tohtori Rankia?
Helmer. En. Vaan eihän sitä ole tarvis; seuraahan se itsestänsä, että hän on illallisella meidän kanssa. Muutoin kutsun minä hänet, kun hän tulee tänne aamupuolella. Hyvää viiniä olen minä hankkinut. Nora, et voi uskoa, kuinka minä iloitsen illan tulosta.
Nora. Niin minäkin. Entäs lapset, mikä riemu niillä on oleva, Torvald!
Helmer. Ah, kuinka suloista on ajatella, että olen saanut varman, turvallisen paikan; että minulla nyt on riittävät tulot. Eikö niin; sitä on suloista ajatella?
Nora. Oh, se on eriskummaista!
Helmer. Muistatko viime joulua? Kokonaista kolme viikkoa edeltäpäin sinä suljit itsesi joka ilta lukittuun huoneesen ja valvoit puoliyötä kauemmin tehdäksesi kukkasia joulukuuseen ja kaikkia noita muita koristuksia, joilla aioit ihastuttaa meitä. Uh, se oli ikävin aika, jota koskaan olen viettänyt.
Nora. Silloin ei minulla ensinkään ollut ikävää.