Samassa kääntyi ajatusten esine ja sanoi:
— Kavahtakaa, neiti!… Tässä on hyvin kosteata.
Aune säpsähti ja katseli ympärilleen. He olivat tulleet syvälle ojalle, jonka rankka sade oli santaan uurtanut ja joka vielä oli täynnänsä vettä.
Metsästäjä asettui pitkine säärineen ojan yli ja ojensi kätensä Aunelle. Kun tämä siihen tarttui, tunsi hän pistoksen sydämmessään ja yli päästyään meni hän nopein askelin edellä seuralaistaan odottamatta.
Vähän sen jälkeen kääntyivät he metsään hakeakseen siimestä. Puron yli olevalla puusillalla pysähtyivät kumpikin ehdottomasti ja vaipuivat ajatuksiinsa katsellessaan kirkasta, kohisevata vettä, joka äkkijyrkkään laskuunsa kuljetti mukanaan lehtiä, puunkuoria ja hyönteisiä. Päänsä yläpuolella kohisivat metsän puut ja pöllöjen läpitunkeva huuto kuului aivan kuin haaksirikkoisten avunhuuto. Vedenpinnan yläpuolella surisivat hyttyset ja kappalen matkan päässä viserteli hamppuvarpunen.
— Mitä mietitte, neiti Thorbjörnsen? — kysyi metsästäjä hiljaan katsoen Auneen.
Aune punehtui ja kulki nopein askelin eteenpäin vastaamatta. Hän oli tosiaankin vaipunut ajatuksiin, joita itsekin täytyi hävetä.
VIII.
Eräänä aamuna muutama päivä myöhemmin löi torninkello kahdeksan ennen kuin Aune heräsi.
Säikähtyneenä nousi hän istumaan silmiään hieroen. Jumalani!… Olihan hän jälleen nukkunut liian kauvan! Aivan hyvin muisti hän heränneensä, kun kamarineitsyt oli tullut lämmittämään, hän oli silloin kääntynyt toiselle kyljelleen hetken nauttiakseen aamu-unen huumauksesta, jonka alaiseksi hän viime aikoina usein oli antautunut. Tänäpänä oli käynyt, kuten monesti ennenkin.