Keskustelusta kreivittären kanssa oli hän saanut asiassa vähä valoa, jonka loisteessa hän alkoi huolellisesti seurata kutoman erilaisia lankoja — ja ihmeellistä kylläkin, moni pieni, mitätön asia, jota hän ennen ei ollut minään pitänyt, saivat tässä valossa toisen muodon.
Hän huomasi nyt, että Aune usein viime aikoina oli kysynyt kreivistä. Ensi kerralla oli hän hyvin tarkkaan tiedustellut kreivin ulkomuotoa. Sen jälkeen oli Aune säännöllisesti joka ilta ruvennut samasta asiasta puhumaan ja häntä, joka ennen oli ollut niin väliäpitämätön linnan henkilöistä ja oloista, häntä innostutti nyt kaikki, vanha kreivi, Maunu kreivi ja elämä linnassa muinaisaikoina, mutta ennen kaikkea halusi hän kuulla nuoresta kreivistä, hänen lapsuudestaan, ensimmäisestä nuoruuden ajastaan ja kaikesta, mikä vaan häntä koski. Viimein oli hän aivan suoraan kysynyt, oliko tosiaankin totta, että kreivi oli pitänyt yhteyttä metsämökissä asuvan tytön kanssa ja oliko elämänsä ollut hurjaa ja kelvotonta. Nyt muisti neiti, että hän kerran, tästä puhuttaissa, oli katsahtanut Auneen ja oli tämä silloin ollut luonnottoman kalpea sekä ummistanut samassa silmänsä aivan kuin olisi taistellut sanomattoman tuskan kanssa. Neiti oli ensi hetkessä luullut hammastaudin kiusaavan häntä, mutta heti sen jälkeen oli Aune äkisti noussut paikaltaan ja ankarassa mielenliikutuksessa ollen, oli hän kironnut linnaa ja koko kreivillistä perhettä niin, että neiti oli ollut pyörtyä kauhistuksesta.
Hänellä oli jo omat ajatuksensa Aunen mielentilasta ja hän oli päivitellyt isää, joka lapseensa oli istuttanut turmiollista oppia, mutta siitähän syystä olivatkin kaikki kunnon ihmiset pitäneet häntä houkkapäisenä. Hän käsitti nyt aivan hyvin levottomuuden, minkä kolmenkymmenenvuotisella kokemuksellaan oli helpostikin huomannut piilevän välinpitämättömyyden naamion takana, johonka kreivitär oli itsensä pukenut.
Oliko se mahdollista? Oliko hän tosiaan tavannut kreivin? — Olihan se aivan luonnollista. Mutta mitä oli sitten tapahtunut? Oliko kreivi puhellut hänen kanssaan ja kenties houkutellut häntä johonkin pahaan tahi oliko vielä kauheampata tapahtunut? Tässäkö syy hänen lähtöönsä?
Tarkemmin asiata mietittyään, ei neiti Leidersdorff sitä kuitenkaan voinut uskoa.
Hän muisti pientä kohtausta edellisenä iltana, johon hän ei silloin huomiotansa juuri kiinnittänyt, mutta joka nyt näytti kummalliselta. He olivat jälleen — neiti ei tietänyt minkä johdosta — ruvenneet puhumaan kreivistä ja hän oli kertonut, että kreivitär monasti oli ajatellut saada kreivin julistetuksi ala-ikäiseksi sekä asetetuksi holhun-alaiseksi, koska koko seudun väki häntä pelkäsi; sekä että niin oli jonakin päivänä käyvä, jos vaan hänen hillitsemätön luonteensa johti hänet tekoihin, jotka voivat tulla yleisön tietoon. Aune oli — kuultuaan tämän — tullut hyvin liikutetuksi, kyyneleet olivat nousseet hänen silmiinsä ja vihdoin oli hän moittinut kreivitärtä, Maunu kreiviä ja koko perhettä, oli sanonut, että he aina olivat kreiviä solvaisseet ja tehneet hänelle vääryyttä sekä sen kautta olleet syynä hänen onnettomuuksiinsa. Vasta sitten, kun oli huomannut neidin kummastelevan katseen, oli hän yht'äkkiä vaiennut, käynyt tulipunaiseksi sekä heti jälkeenpäin aivan kalpeaksi. Sitten pani hän työnsä kokoon ja meni huoneesta.
Tämä osoitti aivan toista tuulta tuin mitä kreivitär oli tarkoittanut — arveli neiti.
Mutta olisiko hän tosiaan rakastunut kreiviin — kreivi Fredrikkiin!
Moinen ajatus oli neiti Leidersdorffin mielestä niin naurettava, että heti hylkäsi sen. Hän ei vielä ollut nähnyt sitä ihmistä, joka olisi rakastunut kreivi Fredrikkiin. Hän päätti siis vastaiseksi pysyä alkuperäisessä ajatuksessaan. —
Samaan aikaan istui Aune huoneessaan. Hän oli niin väsynyt mietiskelemiseen, niin uupunut sisällisistä taisteluista, että oli painanut päänsä käsiinsä ja näytti nukkuvan. Mutta sydämmensä tykytti ankarasti ja ajatukset, joita hän ei saanut poistetuksi, pyörivät hänen aivoissaan.