— Voin, jos te sen minulle uskotte.
— Kysymyksessä on salaisuus, joka ei ole minun. Jos sen kavallatte, teette minut petturiksi.
Isabella katsoi kiinteästi nuorta miestä kauniilla, mustilla, himokkailla silmillään:
— Jean, rakas Jean, minä en ole paljon arvoinen ja vielä vähemmässä arvossa te minua pidätte. Mutta teidän mieliksenne minä olen valmis uhmaamaan vaaroja… vieläpä hyviä tapojakin.
— Etupäässä hyviä tapoja, jos suvaitsette.
— Mielelläni! Voi, jos vain tahtoisitte, seuraisin teitä vaikka maailman ääriin.
— Ilman ylellisyyttäkö, kysyi nuori mies epäilevästi hymyillen.
Isabella naurahti hermostuneesti, näyttäen hohtavia hampaitaan:
— Paljaana kuin mato.
Heidän varomaton puhelunsa saattoi heidät molemmat värisemään. Suru valtasi nuoren miehen mielen katsellessaan tuota ihanaa olentoa, jonka ruumiin hahmoviivoja ja ihon vaaleutta hän saattoi kuvitella mielessään. Ja tyttö, joka oli menossa naimisiin, kuten syöksytään syvyyteen, tunsi jonkinlaista hekumallista huumausta liikkuessaan sillä tapaa kuilun partaalla.