TOINEN OSA.
I. Kolmetoista pöydässä.
II. Poliisin tehtävä.
III. Niobe.
IV. Kuoleman paraati.
V. Jean.
VI. Isabella.
VII. Paulan salaisuus.
VIII. Rouva Guibert.
IX. Ruusujen ihme.
X. Nioben viimeinen lapsi.
XI. Iltarauhaa.
ESIPUHE.
Kun kesäkuussa 1902 lähetin Elämän Pelon julkisuuteen, en osannut aavistaakaan, että se saisi niin suurta suosiota yleisön puolelta osakseen. Perhetragediat eivät olleet muodissa, ja minä olin uskaltanut ottaa sankarittareksi vanhan, paljon kokeneen naisen.
Joka vuosi on siitä lähtien uusia painoksia ilmestynyt. Olen saanut useampia satoja kirjeitä — joihin olen vastannut usein kuinka on sattunut ja muutamalla rivillä — joista olen nähnyt, että useat lukijoista ovat ystäviäni. Vihdoin, kun minua sekä Ranskassa että ulkomailla pyydettiin esittämään niitä periaatteita, jotka olivat teokseni johtolankoina — vaikkakaan tämä romaani ei suinkaan pyydä todistaa mitään väitelmää, vaan ainoastaan enentää elämän halua ja rohkeutta — oli minun koetettava lyhyesti määritellä niitä eri katsantokantoja, joita meillä nykyajan ihmisillä on elämästä. Pidettyäni esitelmäni, pyydettiin minua niitä julkaisemaan.
Tässä esitän nyt ne muistiinpanot, joiden johdolla esitelmiäni valmistin. Kun neljän vuoden kokemuksen jälkeen saatan todeta, että yhä herättää yleisön mielenkiintoa tämä teokseni, jonka taiteellisuus on vain sen luonnollisuudessa ja vilpittömyydessä, tulee minun kiittää siitä kaikkia niitä tuntemattomia ystäviä, joiden osoittama myötätunto on tehnyt sen niin elinvoimaiseksi.
I.
Elämän pelko on sairaus, joka tekee tuhojaan varsinkin vanhojen sivistyskansojen keskuudessa, — jollainen meidän kansammekin on tämän henkisen keuhkotaudin oireet voivat esiintyä aivan päinvastaisina, sillä elämän pelko ilmenee kahdella eri tavalla, kuten on kahta lajia itsekkyyttäkin.
Ensimmäisestä, meidän päivinämme kaikkein tavallisimmasta ja kaikkein raukkamaisimmasta lajista elämän pelkoa puhuu jo Dante, joka Helvetin kolmannessa laulussa painaa siihen halveksintansa poltinmerkin. Vergiliuksen opastamana saapuu runoilija Kyynelten kaupungin portille. Hän ei ole vielä astunut portista sisään, mutta hän kuulee syvyyden kuilusta nousevan valituksia, huokauksia ja epätoivon huutoja kohti taivasta, jota ei yksikään tähti valaise. Keiden suusta tulevat nuo valitushuudot, jotka kuuluvat niin läheltä helvettiä, mutta eivät kuitenkaan tule sieltä? Hämmästyneenä Dante pyytää selitystä opastajaltaan:
— Mestari, sanoin minä, mitä vaikerrusta minä kuulen, ja mikä on tuo lauma, jota tuska noin kuuluu ahdistavan?