Tällä kertaa Jean ei enää voinut hillitä itseänsä ja, lumouksen murtumisen uhallakin, hän kumartui katsomaan tuota lemmikkiä. Hän näki herra Loigny'n toisella kädellään puristavan puutarhasaksia ja toisella nostavan ilmaan ihanaa sammalruusun kukkaa. Se oli se valkoinen ruusu, josta hän piti enimmän kaikista ja jota hän kehuskeli. Polvillaan lattialla järjesti Fanny riviin lukemattomia varsia, joita hänelle heitti hänen isäntänsä, katseltuaan niitä hellästi, luokitettuaan ne sukujen mukaan ja nimitettyään ne nimeltänsä. Nojatuolit, pöytä, matot, koko maalaissali oli ruusujen peitossa. Näytti siltä, kuin olisivat ne pudonneet katosta tuoksuavana sateena, lemuavana ryöppynä. Ja avonaisesta oviaukosta näki nuori mies jo rivissä suuria ruusuvihkoja, joissa punaisten ruusujen täplät muodostivat aivan kuin haavoja. Noissa molemmissa niin oudosti koristelluissa huoneissa oli ryöstetyn puutarhan hautuumaa.
— Meillä on jäljellä enää vain pari kolme prinsessaa, sanoi hiukan suruissaan ruusujen ihailija tyynnyttääkseen tuittupäistä palvelijatartaan.
Ja nopeasti hän haasteli niille:
— Prinsessa Béatrice, iso ja ylimielinen, heleän ruusunpunaisessa puvussa; — Prinsessa Marie, jonka puna on hehkeä kuin aran neidon poski; — Prinsessa Louise, te muistutatte vereviä kasvoja, joiden helakkuutta on himmennetty töhräämällä päälle riisipuuteria.
Ja levottomana Jean kysyi itsekseen: "Minkävuoksi hän on raastanut puutarhansa?"
Hän katsoi ikkunasta yöhön, ja tuulessa, joka hiljaa heilutteli niiden oksia, luuli hän kuulevansa katkottujen ruusupensaiden valituksen.
Herra Loigny huomasi viimein sisarenpoikansa, ja hänen kasvonsa kävivät heti katuvan ja pelokkaan näköisiksi.
— Tässä ovat kaikki minun ruusuni.
Nuori mies ajatteli:
— Hän ei välitä edes minun kihlauksestanikaan.