Mutta tämä elämän pelko painaa leimansa meidän julkiseen ja yhteiskunnalliseen elämäämmekin, taiteeseen, joka ilmaisee meidän aikamme tuntemistapaa, yhteiskunnallisiin laitoksiin, vieläpä meidän terveyteemmekin.
Minkätähden julkisessa elämässä pidetään äänestämättä olemista ominaisena maltillisille puolueille, niille, joita kutsutaan tai jotka kutsuvat itseään kunnon ihmisiksi, ikäänkuin olisi kielteistä kunnollisuutta? Äskettäinkin kerskailivat eräisiin piireihin kuuluvat, että he eivät koskaan äänestä. Ja jolleivät he ole äänestämättä, niin he tekevät äänensä riippuvaiseksi metsästys- tai huviretkestä, ja yhä ovat kaikki osoittavinaan mitä suurinta ylenkatsetta politiikkaa kohtaan. Nykyaikaisten kansojen elämässä kumminkin, syystä tai syyttä, kaikki päätyy politiikkaan tai joutuu sen vaikutuksen alaiseksi. Se on tosiasia, jota vastaan ei kannata tehdä vastaväitteitä. "Todella hyödyllistä työtä", on sanonut Yhdysvaltojen presidentti Roosevelt, "ei tee arvostelija, joka pysyy syrjässä taistelusta, vaan toiminnan mies, joka uljaasti ottaa osaa taisteluun, pelästymättä verta ja hikeä." Meillä on paljon noita arvostelijoita, jotka pysyttelevät syrjässä taistelusta ja lukevat joka aamu sanomalehtiä vain arvostellakseen mahtipontisesti tapauksia ja hallitusta, ruikuttavat turhaan mennyttä aikaa, ovat epätoivoisia tulevaisuudesta ja koettavat masentaa niiden rohkeutta, jotka yrittävät suunnata asioiden kulkua.
Ja kumminkin jo yksin se tosiasia, että elämme yhteiskunnassa, nautimme yhteiskuntajärjestyksen etuja, asettaa meille yhteiskunnallisia velvollisuuksia. Kellään ei ole oikeutta elää elämäänsä muista erillään, sillä kukaan ei voi tulla ilman muita toimeen. Ei riitä se, että maksamme veromme, muuten nuristen. Rikkaus, joka edustaa koottua työtä, ei vapauta työnteosta. Kun sen avulla saa aikaan enemmän ja parempaa, ei se suinkaan saisi tehdä meistä nautitsijoita, vaan päälliköitä, ja päällikkö on se, joka on osannut ottaa omalle osalleen suurimman määrän työtä ja edesvastuuta. Mutta kokemuksesta päättäen, näyttää rikkaus enimmäkseen vain kehittävän itsekkyyttä, suovan tilaisuutta alhaisiin tai tyhjänpäiväisiin huvituksiin, aivan kuin olisi ihmisen vaikeampi kestää rikkautta kuin köyhyyttä. Köyhyys antaa alinomaa esimerkkejä solidaarisuudesta ja uhrautumisesta. Emmekö esim. työlakoissa, joita niiden johtajat liian usein panevat toimeen, näe työläisten kärsivän nälkää ja kurjuutta toistensa puolesta, tai maksavan veroa vaatimattomista palkoistaan, tukeakseen toisissa kaupungeissa asuvia tai toisiin ammattikuntiin kuuluvia tovereita? Emmekö erikoista mielenliikutusta tuntien tapaa uudelleen noita Victor Hugo'n Köyhiä, lukiessamme uutisia, jotka lyhyesti kertovat, että sen ja sen suuriperheisen köyhän raukan kuoleman jälkeen, naapurit olivat kilvan ottaneet hoitoonsa turvattomat lapset, jo ennenkuin köyhäinhoitolaitos tai yksityinenkään hyväntekeväisyys oli ennättänyt antaa apuaan?
Epäilemättä kurjuutta on vaikea katsella. Se häiritsee meidän rauhaamme, meidän huolettomuuttamme, estää meitä unhottamasta, kuten mielemme tekee, kaikkea sellaista, mikä ei koske meidän huviamme ja hauskuuttamme. Haluammehan me tietysti olla jalomielisiäkin, mutta vain välillisesti, niin ettei meidän tarvitse vaivaantua kiusallisten näkyjen näkemisellä. Onhan meillä hermomme, kauneuden tuntomme, kauhumme kaikkea ikävää kohtaan, ja me kartamme taitavasti sääliväisyyden aiheuttamaa tuskallista tilaa, joka ei hellitä niitä, joihin se kerran on tarttunut. — "Minä en tahdo nähdä sairautta enkä kuolemaa", sanoi miehelleen Ibsen'in kaikkein sairaalloisin sankaritar Hedda Gabler. "Säästä minua näkemästä mitään, mikä on rumaa." Ja tappaessaan itsensä elämään kyllästyneenä, elettyään vain itseänsä varten, huomaa tuo kaunosieluinen olento, että naurettavuus ja rumuus on kirouksena tarttunut kaikkeen, mihin hän on koskenut.
Taiteen alalla elämän pelko on tunteen pelkoa. Se vaivaa dilettantteja, jotka eivät tahdo valita eivätkä antaa itseänsä, jotka ryhtyvät kaikellaisiin älyllisiin tai plastillisiin kokeiluihin, koskaan antautumatta innostuksen valtaan, ja pitävät itseään muita etevämpinä, syystä että yrittävät sitä ja tätä, ja syvällisinäkin, vaikka rakkaus yksin kykenee tunkeutumaan läpi pinnan. Se vaivaa vielä niitäkin taiteilijoita, jotka muka puhtaan taiteen nimessä hylkäävät inhimillisyyden ja runouden, jotka siveellisten ja perheristiriitojen, noiden antiikin tragedian aiheitten, sijasta tarjoavat meille somaa mutta haurasta taidenautiskelua, jotka tyytyvät vain sievistämään tekotapaansa, kuin kallisarvoisen ja tyhjän maljakon sisäseiniä, aavistamattakaan, että taiteessa kuten kaikessa, on järjestystä ja arvoasteita, ja että he ovat alimmalla asteella. Samoin inspiroi elämän pelko noita hempeämielisiä romaaninkirjoittajia, noita voimattomia näytelmänkyhääjiä, jotka eivät kykene enää vaikuttamaan muihin kuin pintapuolisiin ihmisiin, joiden luonne karttaa syventymistä. Esittämällä marionettiensa tyhjänpäiväisiä vaiheita, näyttävät he meille, että kaikki selviää ja ettei mitään tarvitse ottaa vakavalta kannalta, sensijaan että neuvoisivat meitä käymään käsiksi kohtaloomme. Taiteessakin suuret inhimilliset huudot ovat rohkeuden ja voiman huutoja, ja usein saa ne purkautumaan esille onnettomuus, aivan kuin onnellisissa oloissa elävältä nerolta puuttuisi sitä syvyyttä, joka paljastaa elämän kuiluja.
Vielä saa arkuus, pelokkuus, toisinaan oikeutettu ja usein liiallinen varovaisuus ilmaisumuodon, jopa meidän yhteiskunnallisissa laitoksissammekin, jotka yhä enentävät holhouksia ja ohjauksia ja luottavat siihen, että valtio pitää huolta meidän taluttamisestamme ja auttamisestamme joka tilaisuudessa. Vanha sallimuskin on ikäkuluna pantu pois viralta. No mitä sen sijalle sitten on saatu? Vakuutusyhtiöt tietysti. Nyt vakuutetaan tapaturmia, vaaroja, kuolemaakin vastaan, ja se on sangen viisasta huolenpitoa. Miksei vakuuteta pelkoakin vastaan?
Pelon merkkiä kantavat kasvoillaan nekin uudenrotuiset nuorukaiset, jotka näyttävät huolehtivan vain terveydestään, jotka saavat ruokansa sulamaan vain kivennäisvesien ja kamomillin avulla eivätkä avaa suutansa muuta kuin arvostellakseen ja halventaakseen, eivät kehu mitään, eivät rakasta mitään, eivätkä toivo mitään, ikäänkuin olisi heillä kalan verta suonissansa. Mitä kannattaa heidän niin säilyttää ja suojella itseään, kun eivät kerta sen kummempaan käytä elämäänsä?
Tunteekohan nuoriso vähemmän elämän arvoa? Erään Lyon'in lyseolaisen äskettäinen itsemurha muodostaa kokonaisen luvun, ja lisäksi kaikkein kauneimman, Juurettomien syytöskirjassa sitä kasvatusta vastaan, joka unohtaa perheen, suvun, kotiseudun, isänmaan tosiasiat. Ennen kuolemaan menoaan oli poika parka kirjoittanut mustalle taululle: minä olen nuori, olen puhdas ja menen kuolemaan. Hänen filosofian opettajansa opetus oli saanut hänen inhoamaan elämää.
Mitä oli hänelle opetettu? Puhtaan järjen, tieteen, yleishyvän harrastusten kauneutta. Sensijaan, että hän olisi saanut astua paikalleen rivissä, olisi hänen pitänyt repiä kaikki maahan, rakentaakseen kaikki uudestaan, julistaa mitättömäksi menneisyys, traditsioni, kohtalon määräys, joka oli antanut hänen syntyä siinä ja siinä maassa sinä ja sinä aikana ja luoda itselleen uusi persoonallisuus, uusi maailmankaikkeus, uusi Jumala. Paitsi valmistautumista aineellista tulevaisuutta varten, vaadittiin häneltä vielä lisäksi kuten jokaiselta ranskalaiselta, että hän muodostaisi uuden metafysiikan, politiikan, moraalin. Hän sortui niin monien raskaiden tehtävien taakan alle. Elämä kadotti selväpiirteisyytensä, hän ei nähnyt enää sen kauniita valoja ja synkkiä varjoja, sen ponnistuksia, iloja, tuskia, kaiken luodun ja olevaisen ihanuutta, hän ei ymmärtänyt enää, miksi ahertaa, hän ei tuntenut enää takanaan menneisyyttä, jota jatketaan, eikä nähnyt edessään tulevaisuutta, johon voi luottaa. Elämä oli hänelle kuin paksua sumua, jonka läpi hänen järkensä turhaan koetti tunkeutua, jossa hän ei kuullut Jumalan ääntä, ei suvun eikä isänmaan kutsua. Hän ei ymmärtänyt omaa merkitystään, joka ei ollut pelkästään yksilöllistä, vaan kollektiivista laatua, eikä hän käsittänyt, että jokaisen on vain asetuttava paikalleen rivissä, että jokaisen voiman ja harrastuksen määräävät ne olot, joista hän on riippuvainen ja jotka taas, välillisesti, riippuvat hänestä. Ja hän tunsi uutta elämän pelkoa.
Noilla uudenaikaisilla nuorilla miehillä on myös sisaria. En uskalla kumminkaan ruveta heitä tässä kuvailemaan. Muuan persialainen sananlasku sanoo, ettei naista saa lyödä, ei edes kukkasella. Mutta runoilijat, joilla on erikoisia vapauksia rakkaudenkin suhteen, ovat ottaneet piirtääkseen meille heidän kuvansa. Kenpä ei muistaisi Musset'n muistosäkeitä nuorelle naiselle?