Paula oli kyllä odottanut tätä tunnustusta, mutta kumminkin hän säpsähti. Hänen tummat silmänsä tarkastivat yhä polkua, jota edellisten vuosien kuivuneet lehdet peittivät ja joka hohti sinipunervana illan valaistuksessa. Melkein tylysti hän sanoi:
— Hänen vanhempansa eivät suostu.
— Minkä vuoksi, kysyi Marcel, ja ylpeys kuohahti hänessä rakkauden jälkeen.
— Koska ei sinulla ole aatelista arvonimeä.
— Eihän heillä ole itselläänkään. Ja sitäpaitsi, mitä se enää meidän päivinämme merkitsee?
— Kyllä vaan! Heidän piirissään ollaan ennakkoluuloisia.
— Mutta jos hän itse tahtoo?
— Hänellä ei ole omaa tahtoa.
— Entä jos hän rakastaa minua?
— Silloin hän itkee sinua.