Ovelle kolkutetaan, kauhistunut hovimestari astuu sisään ja huudahtaa kädet kohotettuina taivasta kohden:
— Voi rouva, minun täytyy ilmoittaa rouvalle, että kerma ei hyydy jäätelökupukassa.
— Pankaa enemmän jäätä ja lisätkää suolaa, vastasi lyhyesti rouva
Dulaurens, joka jatkoi heti kun ovi oli sulkeutunut:
— Ja sitten, kultaseni, saan pitää sinut lähelläni. Ymmärrät kai, että minä olen sitä vaatimalla vaatinut, vieläpä asettanut sen sinun suostumuksesi oleelliseksi ehdoksikin. Armand on luvannut minulle, ettei hän jätä Chambéry'ta. Jos hänet joskus nimitettäisiin muualle, ottaisi hän eron virastaan, siinä kaikki: se on päätetty asia. Ja niin me yhä saamme olla yhdessä. Emmehän me voikaan erota toisistamme.
Liikutus alkoi jo vallata hänen mielensä, kun ovelle taas koputettiin.
— Sisään, sanoi hän kärsimättömänä. Puutarhuri se toi ruokapöydän kukkamaljan katsottavaksi, saadakseen kehumisia.
— Alice, katsoppas noita kauniita neilikoita, sanoi rouva Dulaurens hajamielisenä. Ja noita jasmiineja ja noita ruusuja. Hyvä on, Pierre, kiitoksia.
Hän katsoi viimein tyttäreensä, jonka vaitiolo alkoi häntä ihmetyttää. Alice oli kuolon kalpea ja katseli maahan. Kun hän nosti silmänsä, kohtasi hän äitinsä katseen ja purskahti itkuun, voimatta enää hillitä itseänsä. Rouva Dulaurens sulki hänet syliinsä.
— Kultaseni, mikä sinua vaivaa?
— En minä tiedä. Miksi minut tahdotaan nyt jo naittaa? Minun on niin hyvä olla täällä kotona. Anna minun vielä olla luonasi, äiti kulta.