Hengästyneenä ja jalat väsyneinä oli hän jo pitkän aikaa tähystellyt näköpiiriä keksiäkseen vieraskodin. Oliko hän kulkenut sen ohi huomaamattaan? Väsymykseltä ei hän enää saattanut arvioida välimatkoja. Ja miksi oikeastaan ponnistella? Eihän tarvinnut muuta kuin lyykähtää tien viereen. Lumelle oli hyvä nukahtaa tai kuolla. Pääsee ajattelemasta, pääsee kulkemasta.
— Edith, lausui hän ääneen.
Oman äänensä kuullessaan pysähtyi hän ja hätkähti ikäänkuin joku olisi kutsunut häntä itseään. Eikö se ollutkin Edith, joka kutsui häntä vielä kerran, viimeisen kerran? Vaivaa tuntematta riensi hän kutsujaa kohti. Jalatkin olivat niinkuin niitä ei olisi ollutkaan. Hän vain liiti lemmittyänsä kohti, niinkuin kuudan lumella. Äärimmäinen väsymys, vilu, ilman ohentuminen ja sielullinen epätoivo aiheuttivat hänessä harha-aistimuksen. Joka siinä nääntymyksen tilaan jää, on mennyttä. Hän ei voi enää astua askeltakaan. Koneisto on rikki.
— Edith, lausui Maurice vielä.
Ja hymyili. Mikään ahdistus ei häntä painanut. Oli niin yksinkertaista istahtaa ja odottaa. Hänen edessään oikealla kädellä kimmelsivät Monte Leonen jäätiköt värähdellen ikäänkuin joku liikunta olisi antanut niille eloa. Hänestä näytti kuin koko valkoinen näköpiiri olisi ollut liikkeellä, kulkemassa takaisin Italiaa kohti. Hän tunsi kohmettuvansa ja samalla oli hänessä jonkinlainen autuas raukeus. Itsesäilytysvaisto taikka kenties tämmöisen kangastuksen herättämä uteliaisuus pitivät hänen silmiänsä auki, vaikka hän jo oli unen vallassa eikä hänellä ollut haluakaan herätä. Vuoren hiljaisuus, jota lumi ja kuu näyttivät laajentavan, täytti koko avaruuden ja nousi tähtiin saakka.
Tässä maiseman pakenemisessa, johon hän oli antanut itsensä luisua, tapahtui äkkipysäys, kun hänen käsilaukkunsa putosi maahan hänen herpouneesta kädestään. Liike, jolla hän kumartui sitä tavoittamaan, mursi tainnostilan. Liikunnan vaikeudesta tajusi hän vaaran suuruuden.
»Minähän kuolen», välähti hänen päähänsä. »Täällä, yksin, tähän autiuteen.»
Kuolla! Edith, jota kohti hän luuli liukuvansa, haihtui häilähdyksenä hänen mielestään, niinkuin terhenetär meren usvaan, ja edessä väikkyi hänen lapsuutensa maa, La Vigien seutu, koti.
»He odottavat minua.»
Onko se taika kuolemaa vastaan, tämä ensi vuosien muistiinpaluu, joka nostaa näitä kuvia lopun kiusausten, raukenemisen halua vastaan? Mutta kai hänen nuoruutensakin auttoi, että hän jälleen sai jonkunverran tarmoa. Hän liikutteli jalkojansa vuorotellen eteenpäin, niinkuin olisi nostellut niitä sitkeästä liejusta, johon ne olivat tarttuneet. Hän suorastaan laahusti eikä kävellyt muutamien metrien mittaan. Nyt hän pelkäsi ja karkaisi itsensä vaaraa vastaan, jonka hän aavisti olevan uhkaamassa, seuraamassa häntä askel askeleelta yksinäisyydessä, niinkuin hänen pienimpiäkin heikkouksiansa vaaniva vihollinen. Hän tiesi, että tien varrella, lähellä kukkulan lakea, on aina vähän päästä hätäkojuja varattu tuiskun ja pakkasen yllättämiä vaeltajia varten. Hän keskitti kaiken tarmonsa löytääkseen jonkun niistä. Silloin huomasi hän Monte Leonen juurella kimmeltävän heiverää valoa, joka hiukan erkani kuutamoyön kirkkaudesta. Se oli valtavan vuoren edessä oleva pikkuriikkinen vieraskoti, jonka portti on aina sepposenselällään, vieläpä lampun valaisemana. Heti kun hän näki päämäärän, oli hän pelastettu. Ei hän päästänyt silmistään tuota tuiketta, joka häntä rohkaisi. Pian rakennus sai todellisen suuruutensa, korkean ja tilavan, suurista laakakivistä rakennetun. Vihdoin oli hän portailla ja astui sisään. Kaukaisen koirakopin perällä ilmaisivat koirat hänen tulonsa. Mutta käytävään, jonne kuunvalo kuumotti, ei ketään tullut vastaan. Jätettiinkö hänet hätään vielä ovellakin? Väsymyksessään aikoi hän paneutua maata käytävän permannolle, kun Piemontén miehen selitys muistui hänen mieleensä: