Otho käsitti kuitenkin pian, että hänen oli aseilla taisteleminen äsken saavutetun kunniasijan puolesta, sillä Galliasta tuli sanomia kapinasta, ja Vitellius lähestyi Kheini-armeijan etupäässä, jo nyt osoittaen rakastavansa irstasta elämää ja sallien sotamiestensä hillitsemättä ryöstää ja harjoittaa ilkitöitä. Rohkeasti marssi Otho vihollistaan vastaan, mutta ei hänen sotavoimansa ollut likimaillenkaan riittävä. Muutamien kahakkojen jälkeen taisteltiin ratkaiseva tappelu Veronan ja Kremonan välillä. Otho ei enää tahtonut koettaa onnea, joka oli osoittautunut niin epäsuotuisaksi; hän kiitti tyynesti ystäviään ja seuralaisiaan, ja varustettuaan heidät lähtemään, siten rakentaakseen rauhan keisarin kanssa, poltti hän ensin kaikki kirjeensä ja paperinsa ja työnsi sitten tikarin rintaansa. Hän oli silloin hallinnut kolme kuukautta. Tacitus antaa elävän kuvauksen tappelukentästä ja lisää, että Vitellius osoitti raakaa iloa sitä katsellessaan; viiniä jaettiin viljalta hänen läheisimmilleen ja sotureille, jotka hävittivät ja polttivat kaikki kaupungit ja kylät Romaan mennessään, ikäänkuin esimauksi siitä kurjasta elämästä, jota siellä toivoivat saavansa viettää.

Mutta Syrian ja Egyptin legionit, jotka eivät niin yhtäkkiä voineet taipua vannomaan uudelle keisarille uskollisuuden valaa, vaativat myös vaalioikeutta ja nimittivät keisariksi päällikkönsä Vespasianon. Uudelleen hävittivät Italiaa lukuisat soturijoukot, jotka taitavien päälliköiden johtamina marssivat Romaan. Sillä aikaa kuin Vitellius, ajattelematta mitään muuta kuin äärettömän hekumoimishalunsa tyydyttämistä, jätti kaikki oman onnensa nojaan, lyötiin hänen joukkonsa ja hän itse oli pakoitettu etsimään turvapaikkaa Kampaniassa. Uuden keisarin vaali piti lopullisesti ratkaistaman Apollon temppelissä. Mutta sillä välin syttyi tulinen tappelu sotamiesten ja Roman asukkaiden välillä; palavia kekäleitä viskattiin ympäri kaupunkia, joka pian syttyi, ja Kapitolium paloi poroksi. Ensi aluksi olivat Vitellion puoluelaiset voitolla, ja vastustajien johtajat hakattiin maahan. Muutamien päivien kuluttua saapui uusia legioneja, ja hurjan taistelun raivotessa sotilaiden välillä käytti roistoväki vuorostaan tilaisuutta rosvotakseen, ryöstääkseen ja heittäytyäkseen kaikenlaisiin paheisin. Vihdoin vangittiin Vitellius, kun hän yksinään hiiviskeli palatsissaan, ja lyötiin kuoliaaksi; silloin säälimättömästi häntä ilkkui sama roistoväki, joka ennen oli häntä mitä halveksittavimmalla imartelemisella mairitellut. Hänen viimeiset sanansa, jotka lausui tribunille, kun tämä häntä pilkkasi, olivat seuraavat: "Olinhan minä kuitenkin sinun keisarisi." Välikertomuksessa puhuu Tacitus uudesta onnettomasta yrityksestä, jonka Germanit tekivät heittääkseen niskoiltaan romalaisen ikeen. Niin suuri oli keisarikunnan sisällinen voima, hallitsijain irstailemisista ja kehnosta sotakurista huolimatta. Tekijä antaa kuvan tämän kapinan lahjakkaasta johtajasta, Klaudius Civiliistä, eräästä Batavialaisesta, joka kauan oli palvellut keisarillisissa legioneissa, ja esittää ne puheet, joilla Klaudius koetti yllyttää eri heimoja, ja samaten myös mitä Romalaiset päälliköt häntä vastaan lausuivat.

Edempänä saamme tietää, ettei Vespasianus hätäillyt Romaan matkustaissaan, jossa hänen voitokkaat soturinsa yhä ahdistivat Vitellion puoluelaisia. Viipyessään jonkun aikaa Alexandriassa esiintyi Vespanianus keisarillisena ihmelääkärinä, paransi henkilön, jonka käsi oli kipeä, ja teki muutaman sokean näkeväksi. Hän kävi myös Serapiin temppelissä, jossa ilmoitti näkevänsä Egyptiläisen miehen makaavan usean päivämatkan päässä sieltä. Tacitus sovittaa tähän väliin kertomuksen niistä juhlamenoista, joita noudatettiin uuden Kapitoliumin perustuksia laskettaissa, ja jatkaa sitten historiaansa, selittäen, että Vespasianolle, kun hän vihdoin tuli Romaan, oli vaikea tehtävä suoritettavana. Merkittävimmät piirteet hänen hallituksessaan olivat hänen yksinkertainen elintapansa, senaatin kunniassa pitäminen, uusien siirtokuntien perustaminen ja kirjallisen elämän henkiin herättäminen.

Vielä suuremmasta arvosta on meille, mitä Tacitus kirjoittaa Juutalaisista ja varustuksista Jerusalemin piiritystä varten. Muutamat sanovat, lausuu hän, Juutalaisten polveutuvan Kretalaisista, Libyaan asettuneista pakolaisista, toiset taas luulevat heidän olevan Egyptistä tullutta liikaväkeä, ja monet vielä pitävät heitä Etiopialaisina tai Assyrialaisina. Tacitus esittää sitten lyhyesti, kuinka Juutalaiset vaelsivat Moseksen johdolla. Kuusi päivää vaellettuaan, jolloin parvi kesyttömiä aaseja opasti janoovia lähteille, tulivat he seitsemäntenä maahan, jonne perustivat kaupungin ja rakensivat temppelin. Pysyttääkseen itselleen valtaa kansan yli määräsi Moses "tapoja, jotka sotivat kaikkea vastaan, mihin ihminen on tottunut", niin että heillä "on saastaista se, joka meillä (Romalaisilla) on pyhää, ja luvallista se, mitä me halveksimme". Temppelinsä pyhittivät he aasille, joka oli pelastanut heidät hukkumasta, ja oinas teurastettiin, ikäänkuin uhaksi Egyptiläisen Jupiter Ammonin kiusaksi. Myös härkiäkin uhrattiin. Sikaa kammosivat he, sentähden että heitä oli vaivannut sama ihotauti, kuin näissä eläimissä tavataan. Nälänhädän muistoa pidettiin eleillä paastolla, ja happamaton leipä oli Juutalaisilla muistona ajasta, jolloin he elivät varastetuista maahedelmistä. Seitsemäs päivä määrättiin lepopäiväksi, koska heidän vaivaloinen vaelluksensa sinä päivänä loppui; ja kun Juutalaiset siten olivat mieltyneet työttömyyteen, pyhitettiin myös joka seitsemäs vuosi laiskuudelle. Juutalaisten omituisuuksina mainitsee Tacitus: että he aina pysyivät yhdessä, olivat hyvin laupiaita keskenään, mutta vihasivat kaikkia muukalaisia. Juutalaiset uskovat ainoastaan yhteen Jumalaan, sanoo hän, ja häneenkin ainoastaan henkenä. He pitävät jumalattomana jumalankuvien tekemisen katoovasta aineesta ja ihmismuotoon. Heidän korkein olentonsa on yht'aikaa ikuinen? muuttumaton ja katoomaton. Sentähden he eivät suvaitse mitään kuvia kaupungeissaan, ei edes temppeleissäänkään. He eivät yhdellekään kuninkaalle, ei yhdellekään hallitsijalle suo sitä kunniaa. Sen vuoksi, että heidän pappinsa puhaltavat huilua, lyövät vaskirumpuja ja kantavat murattiseppeleitä, ovat jotkut luulleet heidän palvelevan Bakkoa; mutta siinä he arvaavat päin männikköä, väittää Tacitus, sillä Bakkon palvelus on juhlallinen ja iloinen, mutta Juutalaisten jumalanpalvelus on kauhean synkkä ja kolkko.

Herodeksen ja Agrippan hallitessa, jatkaa Tacitus, oli Judealla kuningaskunnan nimi. Sitte yhdistettiin se Syrian provinciaan, jolloin paljon Juutalaisia vietiin Eufratin rannikoille, ja vihdoin hävitti Titus Jerusalemin. Kansa, joka sinne jäi, eli siinä luulossa, sanoo hän, että Judean hallitsijat valloittaisivat koko maailman, ja kuolivat siitä syystä mieluummin kuin lähtivät maastaan. Varustukset olivat sentähden rakennetut tavattoman vahvoiksi: torneja oli rakennettu aina 60 jalan korkuisia; temppeli ja sitä ympäröivät muurit näyttivät lujalta linnoitukselta, ja piiritettyjen lukumäärä nousi 600,000 sieluun. Koska kaupungin asema teki rynnäkön mahdottomaksi, lähestyivät Romalaiset sitä vallituksilla ja maanalaisilla saartokaivannoilla. Kertomus kaupungin lopullisesta valloituksesta on kuitenkin hävinnyt.

Taciton ensimmäisten kirjoitusten joukkoon luetaan muuten puheenvaihtelu Puhujista, keskustelun muotoon tehty kyhäelmä, käsittelevä sitä taistelua, jota Neron aikana mitä suurimmalla katkeruudella käytiin niiden välillä, jotka tahtoivat parantaa Roman puhetaitoa ja kieltä, ja niiden, jotka todella turmelivat ja pilasivat molemmat.

Näytteeksi Taciton kirjoitustavasta olkoon lopuksi luku hänen
"Aikakirjoistaan".

"Kun Brutus ja Kassius olivat lyödyt ja tasavalta aseeton; kun Pompejus oli joutunut tappiolle Sicilian luona, kun Lepidolta oli riisuttu aseet, Antonius murhattu, ja juutalaisellakaan puolueella ei ollut jälellä muuta johtajaa kuin Caesar (Augustus) — luopui tämä triumviri-nimestä, esiintyi konsulina ja tyytyi tribunin valtaan, joka tarkoitti kansan turvaamista. Mutta saavutettuaan sotamiesten suosion lahjoilla, kansan ruokavaroilla ja taivutettuaan kaikkien mielet puoleensa rauhan suloisuudella, kohosi hän vähitellen yhä korkeammalle, anastaen itselleen senaatin ja virkamiesten vallan, ja sai sen ilman mitään vastarintaa, sillä rohkeimmat ylimykset olivat kaatuneet sodissa tai joutuneet proskriptionin uhreiksi; muut kohotettiin varallisuuteen ja kunniavirkoihin, aina sen mukaan, missä määrin olivat orjuuteen alttiita ja, vallankumouksesta rikastuneina, pitivät silloista turvallista tilaa entistä metelistä aikaa parempana. Maakunnatkin hyväksyivät tämän asiain järjestyksen, sillä mahtavien puoluetaistelujen ja virkamiesten ahneuden tähden olivat he ruvenneet epäilemään senaatti- ja kansanhallitusta ja jääneet lain turvaa vaille, koska väkivallalla, juonilla ja rahoilla lait saatettiin tehottomiksi."

Loppu.