Kun aamu valkeni, ei missään näkynyt viljeltyä maata. Virran rannat olivat korkeita, suurien puiden reunustamia ja ne viettivät jyrkkinä veden rajaan. Virta yltyi vahvemmaksi, väliin se kuohui koskena kallioiden ohi, ja myötäkäyminen antoi heidän aironvedoilleen yhä suuremman voiman.
Vähitellen virta leveni ja sen kulku hiljeni. Korkea kaisla ympäröi heitä joka puolelta, ja he iloitsivat siitäkin, sillä kalastajia lukuunottamatta ei mikään heimo valitse asuinsijakseen niin epäterveellistä seutua. Levättyään jonkun aikaa ja syötyään kuivattua lihaa he jatkoivat matkaansa. Keskellä virtaa kohosi pitkiä, hiekkaisia saaria, ja kaislikossa lepäili krokotiilejä paistatellen kylkiään auringossa, mutta ne sukelsivat veden alle kuullessaan airojen loiskeen ja nähdessään kanootin, joka häiritsi niiden rauhaa. Ystävämme soutivat edelleen saarien ja hietasärkkien ohi ja kapeitten kanavien läpi — minne, sitä he eivät tienneet, eivätkä siitä välittäneetkään, kunhan vain pääsisivät suurelle järvelle, jonne olivat matkalla.
Päivällisen aikaan he pysähtyivät ja laskeutuivat levolle kanootin pohjalle. Pimeän tultua he heräsivät virkistyneinä ja syötyään jatkoivat taas kulkuaan.
He soutivat vielä tämänkin yön tähtien tuikkiessa lauhkeitten tuulien virvoittaessa heidän ohimokaan, ja korkea kaislikko vilkutti jäähyväisiksi eteenpäin kiiruhtavan kanootin jälkeen. Vesi loiski pienin lainein sen kylkeä vasten ja muodosti sen taakse vaahtoavan köliveden. Krokotiili mörähteli ja virtahepo korskui ja kaiku toisti näitä kummia ääniä kuljettaen niitä soiden yli ja herättäen unesta harmistuneet ja vastaankurnuttavat sammakot. Mutta soutajat istuivat yhä ääneti kuin varjot kanootin halkaistessa tummaa vettä ja kiitäessä nopeasti nyökkivien kaislojen välitse piittaamatta vähääkään krokotiileistä tai sammakoista.
Aamu valkeni. Yölliset sumut hajosivat nousevassa auringossa, ja kas — he näkivät järven avautuvan edessään! Liemba järvi! Vihdoinkin! Ja tähän saakka äänettömät soutajat ratkesivat riemuhuutoon luullessaan päässeensä jo miltei matkansa päähän.
Mutta turvassa he eivät vieläkään olleet, heidän takaa-ajajansa saattoivat olla heidän kintereillään, ja heidän oli pakko soutaa vielä kauas ja kauan, ennenkuin he saattoivat sanoa olevansa suojassa. Abdullah ja Niani asettuivat nyt Selimin ja Kalulun paikalle soutamaan. Simba ja Moto olivat väsymättömiä.
Kahdeksan tuntia he seurasivat järven oikeanpuoleista rantaa, mutta sitten he laskivat pienen saaren rantaan, piilottivat veneen kaislikkoon ja nousivat maihin ja pusersivat toistensa käsiä, sillä nyt he luulivat olevansa täysin turvassa.
"Oi, Kalulu, me olemme pelastuneet!" huudahti Selim ihastuneena ja kävi nuoren päällikön viereen istumaan.
"Niin, tällä hetkellä kyllä, veljeni, mutta eikö Sansibariin ole vielä pitkä matka?"
"Viiden kuukauden matka, mutta niinpiankuin olemme Usowassa, ei meidän tarvitse pelätä mitään. Moto sanoo, että ihmiset ovat siellä ystävällismielisiä arabeja kohtaan. Mutta eikö täällä ole ihanaa?" kysyi Selim.