"Hyi, miten hirveä eläin!" huudahti Selim nähdessään raadellun leopardin, joka makasi maassa ammottavin haavoin. "Sanohan Simba, oletko hyvin pahasti haavoittunut?"
Simba lepäsi nojautuneena puuhun ja näytti varsin tuskastuneelta. Veriset vaatteet hänen lanteillaan ja polvensa ympärillä eivät tarjonneet lainkaan mieluista näkyä. Pojat, jotka näkivät tämän veren paljouden, luulivat, että Simban tila oli hyvinkin huono ja että kuolema oli jo lähellä. He eivät tienneet mitä tehdä, vaan rupesivat itkemään, ja ylistäen hänen erinomaisia ominaisuuksiaan he valittivat hänen äkillistä poismenoaan.
Mutta Simba vastasi heille niinpian kun sai tuskiltaan puhutuksi:
"Älkää itkekö, nuoret herrat! Simba on vain hiukan haavoittunut, se on vain lihashaava, ei muuta. Ei Simba vielä kuole, hänen täytyy saada tavata vaimonsa ja lapsensakin ja nähdä Selim onnellisesti kodissaan, ennenkuin hän kuolee. Mutta — Abdullah herra!"
"Niin, Simba, mitä sinä tarkoitat?"
"Pidätkö sinä todellakin suuresta Simbasta?"
"Oi, Simba, miten voit sellaista kysyäkään? Sinä olet anastanut sydämessäni isäni sijan. En voi koskaan unohtaa sitä hirveää hetkeä, arvet jaloissani puhuvat siitä joka päivä."
"Kyllä minä arvasin, että hiukan pitäisit Simbasta. Mutta surisitko sinä todellakin, jos Simba kuolisi ja hänet olisi pakko jättää tänne hyenojen ja sakaalien ruuaksi?"
"Allahin tähden, älä puhu tuolla tavalla, Simba. Sinähän sanoit, ettet kuolisi, miksi siis kiusaat minua?"
"Niin, mutta minä voisin kuolla, ellei Abdullah tahtoisi tehdä minulle palvelusta."