"Suuri kysymys, Amer ben Osman", sanoi Khamis, "on nyt se, valitsemmeko pohjoisen tien Mbumiin Usagarassa, sitten suoraan Urundiin ja sieltä Marungun ohi Tanganjikan eteläpuolitse Ruaan, vai seuraammeko vanhaa tietä Marenga M'Kalin ja Ugogon kautta Unyanyembeen, sitten Ujijiin ja Tanganjika-järven ylitse Ruaan. Tahdon kernaasti kuulla mieltäsi, sillä sinä olet vanha, kokenut mies, joskaan et ennen ole käynyt tässä maassa."
"Allah tietää", vastasi Amer ben Osman, "että vain nimeksi tunnen tätä maata. Mutta jollet itse tahdo määrätä tietä, niin pyydän sinua tai jotakuta muuta ilmoittamaan minulle, mikä erotus on näiden molempien teitten välillä."
"Jos olisin yksin", sanoi Khamis varmasti, "niin valitsisin vanhan tien, mutta muutamat ystävistä täällä tuntevat maan yhtä hyvin kuin minäkin, ja he arvelevat, että joukkomme on siksi suuri, että voisimme uskaltaa kulkea toistakin tietä. Jos valitsemme vanhan tien, tulee meidän maksaa matkalla veroa wagogokansalle tai taistella heitä vastaan, kumman vain katsomme edullisemmaksi. Mutta jos kuljemme eteläistä tietä, täytyy meidän ensiksikin hyvittää wahehelaiset, nuo roistot, matkustaessamme heidän maansa läpi. Sitten tulevat warorit, jotka ovat voimakkaammat kuin edelliset, ja heidän kanssaan meidän täytyy rakentaa rauha tai sotia. Heidän toisella puolellaan asuu watutakansa, jotka ovat warorien heimolaisia, ja heille on maksettava veroa tai ryhdyttävä taisteluun, mutta sitten tie onkin selvä aina norsunluumaahan Ruaan saakka. Minä myönnän, että tämä eteläinen tie on monta vertaa lyhyempi, mutta ei suinkaan varmin."
"Ja mitä arvelevat meidän ystävämme? Mitä sanoo Sultan ben Ali?" Amer kysyi.
"Minun mielestäni olisi paljoa viisaampaa valita pohjoinen tie", vastasi vanha Sultan. "Wagogot ovat tosin vaativaisia ja hävyttömiä, mutta meidän on turha pelätä heitä, jos vain olemme viisaita emmekä ärsytä heitä sotaan."
"Jos Sultan ben Ali ja Khamis ben Abdullah puoltavat pohjoista tietä, tahtoisin kernaasti yhtyä heihin. Mutta mikä on enemmistön mielipide?"
"Meitä on kymmenen päällikköä", sanoi Khamis, "ja seitsemän äänestää eteläisen tien puolesta. Vain sinä, Sultan ben Ali ja minä pidämme pohjoista tietä edullisempana."
"Niin, siitä syystä, että meitä on yli 600 aseistettua miestä", selitti sheikki Mohammed. "Tietenkin meidän on maksettava veroa waroreille ja watutoille ja saamme paljonkin vastusta waheheista, jotka ovat koiria. Mutta veron maksaminen on sittenkin halvempaa kuin kolmen kuukauden hukka toisella tiellä. Ja sitten me säästämme sen kankaan, jota meidän olisi pakko maksaa wagogoille, jotka ovat kovin ahnaita ja vaativia. Kolmen kuukauden matka maksaa meille suunnilleen viisitoista kangaspakkaa. Waroreille maksettavat verot ovat yhtä suuret kuin ne, mitkä wagogot vaativat, ja silloin meiltä säästyy viisitoista kangaspakkaa, joista voimme maksaa watutoille. Siten me säästämme sekä tavaraa että aikaa."
"Kuuluuhan tämä järkevältä", arveli Amer, "mitä sinä siihen sanot, Khamis? Onko eteläinen tie vaarallisempi, kuin mitä meidän karavaanimme kestää?"
"Sitä meidän tulisikin ajatella enemmän kuin tavaraamme", vastasi Khamis. "Kokemus on opettanut minua välttämään waroreja ja varsinkin watutoja. Warorit ovat urhoollisia ja voimakkaita ja joskus taisteluhaluisia, mutta watutat — niin minulle on kerrottu — ovat vaarallisia. Se on villi heimo, joka elatuksekseen ryöstää karavaaneja, enkä minä tahdo lähteä eteläiselle tielle, jolleivät kaikki päälliköt ole yksimielisiä."