Heti sen jälkeen kohoaa tältä hävityksen paikalta puolalainen kuorolaulu pyhän neitseen kunniaksi. Ne, jotka makaavat maassa, säestävät laulua valitushuudoillaan: "Ah, Maria, Maria!" Silminnähtävästi kuuli hän heidän rukouksensa, sillä samassa silmänräpäyksessä saapuu ajutantti täyttä laukkaa, ja komento kuuluu: "Hyökkäykseen! Hurraa! Eteenpäin, mars!" Pistinten harja laskeutuu äkkiä, rivit levenevät pitkäksi linjaksi ja ryntäävät mäelle pistimillä etsimään vihollisia, joita silmä ei löydä. Noin kaksisataa viisikymmentä askeletta on mäen juurelle ja sen matkan sotamiesten täytyy kulkea keskellä kuulasadetta. Eivätkö he kaadu viimeiseen mieheen? Eivätkö he peräydy? Kaatua he kyllä voivat, mutta koskaan he eivät peräydy, sillä preussiläinen päällikkyys kyllä tietää, mitä säveltä on soittaminen hyökkäystä varten näille sotilaille. Tykkien jyrinässä, kivääritulen paukkeessa, savussa, häiriössä ja valitushuudoissa, kuuluen yli rumpujen ja torvien, ryntää taivasta kohden se hymni, joka työntää joka veripisaran heidän sydämmiinsä:
"Ei kadonnut ole vielä Puola!"
Ja innostus valtaa sotilaat, tuli palaa heidän poskillaan. Myrskyn tavoin he rientävät yli ihmisten ja hevosten ruumiiden, särkyneitten aseitten ja tykkien. He kaatuvat, mutta toiset kulkevat huutaen ja laulaen. He ovat saapuneet viinimäen reunalle ja katoavat pensastoihin. Laulua vaan kuuluu enää. Väliin välkähtää joku pistin. Mäen päällä raivoaa tuli yhä kiivaammin. Alhaalta kuuluu soitto. Ranskalaisten ammunta käy yhä tiheämmäksi, yhä kauheammaksi, ja yht'äkkiä…
Yht'äkkiä ne vaikenevat.
Alhaalla laaksossa sytyttää vanha sankari Steinmetz porsliinipiippuansa ja sanoo tyytyväisellä äänellä:
—Soittakaa vaan heille! Nyt ovat meidän poikamme päällä päin!
Hetken kuluttua liikkuu eräs noita ylpeitä kolmivärisiä lippuja, laskeutuu ja katoaa.
—He eivät leikittele!—sanoo Steinmetz.
Soittokunta soittaa uudestaan samaa hymniä,—toinen Posenin rykmentti rientää ensimmäisen avuksi.
Tiheässä pensastossa raivoaa pistintaistelu.