Tahtonsa lujuudella Stas voitti pelon aiheuttaman tunnottomuuden jaloissaan ja astui eteenpäin. Hetken aikaa hänestä tuntui kuin hänen sydämensä olisi noussut kurkkuun, ja sitä kesti kunnes hän oli nostanut pyssynperän olkapäätään vasten. Nyt hän ajatteli muuta. Mennäkö vielä lähemmäksi vai ampuako jo? Mihin tähdätä? Mitä lyhyempi matka, sitä varmemmin sattuu… Siis lähemmäksi! lähemmäksi! Neljäkymmentä askelta… liian paljon… kolmekymmentä… kaksikymmentä… Tuuli toi jo väkevää petoeläimen hajua…
Stas pysähtyi.
— Kuula silmäin väliin, muuten hukka minut perii! ajatteli hän. —
Nimeen Isän ja Pojan…
Leijona ojensihe ja painoi sitten päänsä alas. Sen huulet avautuivat ja kulmakarvat rypistyivät. Jokin kehno olento oli uskaltanut lähestyä sitä liian lähelle — ja se valmistautui hyökkäykseen vetäytyen hiukan takakäpälilleen…
Stas näki pedon pään tähtäimen keskellä — ja veti liipasimesta.
Pamahti. Leijona nousi täyteen korkeuteensa ja kaatui sitten taaksepäin.
Kuolemankouristuksissaan se putosi kalliolta maahan.
Stas piti kivääriä vielä hetken ampuma-asennossa, mutta kun hän näki kouristusten loppuvan ja kellertävän ruumiin makaavan hervottomana, hän aukaisi kiväärinsä lukon ja pani uuden patruunan ammutun sijaan.
Gebr, Chamis ja beduiinit eivät nähneet heti, mitä oli tapahtunut, koska kaikki oli vielä savun peitossa. Kun savu oli hälvennyt, he alkoivat huutaa aikoen rientää Stasin luo, mutta mikään voima ei olisi saanut hevosia astumaan askeltakaan eteenpäin.
Stas kääntyi ympäri, silmäili neljää arabialaista ja iski katseensa
Gebriin.