Eläimiä ei näkynyt, paitsi apinoita, joita oli paikoittain laumoina kallioitten laidalla. Ne muistuttivat niitä epäjumalankuvia, jotka Intiassa vartioivat temppeleitä. Suuret, harjakkaat koirasapinat näyttivät Saballe hampaitaan, rypistelivät vihaisesti kuonojaan, loikkivat kohti, pyörittivät silmiään ja raaputtivat kylkiään. Mutta Saba oli jo tottunut niihin, eikä välittänyt niiden uhkauksista.
He ajoivat nopeasti eteenpäin. Vapauden ilo karkotti Stasia yöllä kiusanneen painajaisen. Hän ajatteli vain, mitä nyt oli tehtävä, kuinka he voisivat päästä pois näiltä seuduilta, missä dervishien vangiksi joutuminen uhkasi heitä, kuinka he kestäisivät pitkän matkan aution maan halki kuolematta nälkään tai janoon, ja vihdoin, mihin suuntaan oli kuljettava.
Stas oli kuullut Hatimilta, että matka Fashodasta lähimpään kohtaan Abessinian rajalla vie vain viisi päivää: se oli noin tuhat mailia. Heidän lähdöstään Fashodasta oli nyt kulunut lähes kaksi viikkoa. Oli siis selvää, että he eivät olleet kulkeneet suoraan itään, vaan kääntyneet kauas etelään etsimään Smainia. Hän muisti, että he nyt kuudentena matkapäivänä olivat kulkeneet virran yli, joka ei ollut Niili, ja ajaneet suurten soitten ohi, minkä jälkeen maa oli ruvennut kohoamaan. Koulussa Port Saidissa oli Afrikan maantiedettä opetettu perusteellisesti, ja Stas muisti nimen Ballor ja Niiliin laskevan Sobat-virran, joka uoman mennessä umpeen tulvii yli rantojensa. Nämä vedet hän arveli sivuuttaneensa, mutta hän ei ollut siitä kuitenkaan varma. Eihän Smain ollut voinut lähteä pyydystämään orjia Fashodasta itäänpäin, missä dervishit ja isorokko olivat tehneet tuhojaan, vaan hänen oli täytynyt kulkea etelään. Stas arveli siis kulkevansa samaan suuntaan kuin Smain. Tämä ajatus pelotti häntä aluksi. Hän rupesi aprikoimaan, eikö olisi parempi kääntyä tästä etelään päin vievästä notkelmasta pois itää kohti. Mutta hetken mietittyään hän jätti tämän aikeen, koska otaksui, ettei Smain kulkisi saaliineen samaa tietä takaisin, vaan suoraa päätä Niilille. Stas oivalsi, että Abessiniaan voi päästä ainoastaan etelästä päin, missä tämä maa rajoittuu autioon, villiin seutuun, sillä sen läntistä rajaa dervishit vartioivat tarkasti.
Stas päätti siis kulkea etelään. Siellä saattoi kyllä tavata neekereitä, mutta kernaammin hän oli tekemisissä mustien kuin mahdilaisten kanssa, ja luultavasti Kali ja Mea voisivat auttaa heitä alkuasukkaitten keskuudessa. Jo ensi silmäyksestä saattoi neekeritytön pitkistä ja hoikista jaloista päätellä hänen kuuluvan joko dinka- tai shilluk-neekeriheimoihin, jotka asuvat Niilin yläjuoksun varsilla kahlaillen suoalueilla kurkien tapaan. Kali, joka oli Gebrin rääkkäyksestä laihtunut melkein luurangoksi, oli ruumiinrakenteeltaan aivan toisenlainen. Hän oli lyhyenläntä, vankka, harteikas, ja hänen jalkansa olivat lyhyemmät kuin Mean. Hän puhui tuskin nimeksikään arabiaa, mutta vähäsen ki-suahelinkieltä, joka on levinnyt melkein kautta koko Afrikan ja jota Stas oli oppinut kanavatöissä olevilta sansibarilaisilta. Kali oli siis kotoisin jostakin eteläisestä maasta.
— Kali, mikä on sinun kansasi nimi? Stas kysyi häneltä.
— Wa-hima, vastasi neekeripoika.
— Onko se suurikin kansa?
— Hyvin suuri, käy sotaa samburuja vastaan ja varastaa heiltä karjaa.
— Entä missä on sinun kotikyläsi?
— Kaukana, kaukana!… Kali ei tiedä, missä.