Lapset katsoivat ihmetellen sen voimakasta, pyöreää päätä, paksuja käpäliä, rotevaa vartaloa, joka keltaisen karvansakin puolesta muistutti suuresta leijonaa. He eivät olleet milloinkaan eläessään nähneet mitään tähän verrattavaa.
— Tuollainen koira seuratoverina voisi matkustaa vaikka koko Afrikan halki, huudahti Stas.
— Kysypäs siltä, uskaltaisiko se ajaa sarvikuonoa, virkkoi Tarkowski.
Saba heilutti vastaukseksi iloisesti häntäänsä ja käyttäytyi niin ystävällisesti, että Nelkin lakkasi pelkäämästä ja alkoi silitellä sen päätä.
— Saba, oma rakas Saba.
Rawlison kumartui koiran puoleen, nosti sen pään tytön kasvoja kohti ja sanoi:
— Saba, tottele tätä tyttöä! Hän on sinun valtiattaresi! Vartioi häntä hyvin — kuuletko?
— Vau! vastasi Saba matalalla äänellä ikäänkuin se todella olisi ymmärtänyt, mistä oli kysymys.
Se olikin todella ymmärtänyt paremmin kuin saattoi luullakaan, sillä kunnioituksensa merkiksi se nuolaisi leveällä kielellään tytön poskea.
Tämä nauratti kovasti muita. Nelin täytyi mennä telttaan pesemään kasvonsa. Kun hän neljännestunnin kuluttua palasi, hän näki Saban seisovan etukäpälät Stasin olkapäällä ja huomasi, että poika oli aivan lyyhistyä painon alle. Koira oli päätä pitempi kuin poika.