— Mikset vastaa? kysyi Stas.
— Ajattelen, että olisikohan parempi sitoa sinut satulaan vai sitoa kätesi selän taa?
— Hulluttelet!
— En. Kyllä minä arvasin suunnitelmasi.
— Mitäpä minä tekisin, kun takaa-ajajat näinkin saavat meidät kiinni.
— Erämaa on Jumalan käsissä.
He vaikenivat. Karkeampi hiekka oli pudonnut maahan, mutta ilmassa oli vielä hienoa, punertavaa hiekkaa, jonka läpi aurinko hohti kuin kiiltävä kuparilevy. Saattoi kuitenkin nähdä jo kauemmaksi. Karavaanin edessä levisi tasainen hietikko, jonka rannalla teräväsilmäiset arabit huomasivat uuden pilven. Se oli edellistä korkeampi ja siitä kohosi patsaita, jotka olivat yläpäästä hyvin leveitä. Sieltä lähestyi hurja pyörremyrsky, joka pani arabien ja beduiinien sydämet takomaan hurjasti. Idrys peitti korvansa käsillä ja rupesi kumartelemaan lähestyvälle myrskylle. Hänen uskonsa yhteen ainoaan Jumalaan ei näyttänyt estävän häntä kunnioittamasta ja pelkäämästä muitakin jumalia, sillä Stas kuuli selvästi hänen sanovan:
— Herra! Me olemme sinun lapsiasi, älä surmaa meitä!
Mutta herra syöksyi heidän ylitseen ja iski kameleihin niin hirmuisella voimalla, että ne olivat tuupertua nurin. Eläimet kokoontuivat lähelle toisiaan ja painoivat päänsä yhteen. Hiekka nousi sakeana pilvenä ylös. Entistä synkempi pimeys peitti karavaanin, ja tässä pimeydessä heidän ohitseen lensi käsittämättömiä mustia esineitä, ikään kuin suuria kameleita. Pelko valtasi arabit, jotka luulivat niitä hiekan alle hautautuneiden vainajien sieluiksi. Huminan keskellä kuului kauheita huutoja, jotka olivat kuin itkua tai naurua, joskus kuin avunhuutoja. Mutta ne olivat ääniharhoja. Karavaania uhkasi paljon suurempi vaara. Sudanilaiset tiesivät hyvin, että suuri pyörre voisi heittää heidät kaikki ilmaan ja viskellä hietikolle. Sinne he hautautuisivat, kunnes seuraava pyörremyrsky joskus puhaltaisi hiekan heidän jäännöstensä yltä.
Stasia pyörrytti, hengitystä ahdisti ja silmät sokaistuivat hiekasta. Hän oli joskus kuulevinaan Nelin itkua ja ajatteli sen tähden vain tyttöä. Käyttäen hyväkseen sitä, että kamelit seisoivat pienessä rykelmässä ja että Idrys ei voinut nähdä häntä, hän päätti kiivetä hiljaa Nelin kamelille, mutta ei paetakseen vaan auttaakseen ja rohkaistakseen tyttöä. Tuskin hän oli kohottanut jalkojaan ja ojentanut kätensä Nelin satulaa kohti, kun suuri käsi sieppasi hänestä kiinni. Sudanilainen nosti hänet ilmaan kuin höyhenen, asetti eteensä ja sitoi palmuköydellä hänen kätensä ja sitten koko pojan satulaan kiinni. Stas puri hammasta ja koetti vastustaa, mutta turhaan. Kurkku kuivana ja suu hiekkaa täynnä hän ei voinut eikä halunnut vakuuttaa Idrykselle, että oli aikonut auttaa tyttöä, eikä paeta. Mutta kun hän hetken kuluttua luuli tukehtuvansa, hän alkoi huutaa: